Monthly Archives: July 2014

Onko elämää ennen kuolemaa?

Alttaripulpetin takaa olen toistanut Isä meidän –rukouksen tuhansia kertoja. Rukous on kertakaikkisen hieno. Vaikka rukoukseen keskittyminen on minulle usein tuskallista, Isä meidän –rukouksen kohdalla kaikki on toisin. Se avaa usein silmien eteen näkymän, jota ennen en ollut edes ajatellutkaan.

Pari vuotta sitten jäin kiinni rukouksen kohtaan, jossa sanotaan:” Tulkoon Sinun valtakuntasi.” Aikaisemmin olin ajatellut, että Jeesus puhuu rukouksessaan aikojen lopulla tulevasta Jumalan valtakunnasta. Kun asiaa pohdin tarkemmin, ymmärsin, ettei Jeesus puhu ainoastaan tuonpuoleisuudesta, vaan antaa ihmisille käskyn: Tehkää Jumalan valtakunta jo tähän maailmaan. Älkää odottako kädet taskussa, että Jumala toimii. Olkaa itse Hänen käsinään. Päivän kysymys ei enää kuulukaan: Onko elämää kuoleman jälkeen? Meidän tulisi ponnekkaammin kysyä: Onko elämää ennen kuolemaa?

Tämä oivallus oli myös sotiemme jälkeisen papiston työnäkynä. Kuten asevelipapiston äänitorvena toiminut Meilahden kirkkoherra Erkki Niinivaara on todennut:” Usko Jumalaan näyttäytyy aina suhteessa lähimmäiseen.” Ei siis ole olemassa muuta tapaa toteuttaa uskoa kuin suunnata huomio lähimmäisen hätään.

Asevelipapit kävivät 1950-luvulla kovasti henkilökohtaiseen uskonhurskauteen liittyvää taistelua kirkon sisällä. Professori Osmo Tiililän johtamat uuspietistit painottivat edelleen henkilökohtaisen uskon ratkaisun ja uskon harjoittamisen merkitystä ihmisen elämässä. Erkki Niinivaara koki kuitenkin, että henkilökohtaisen hurskauden korostus ei edistänyt ihmisten tasa-arvoa ja yhteenkuuluvuutta, vaan ajoi ihmiset ja ihmisryhmät entistä etäämmälle toisistaan. Syntyi ajatus ns. kutsumuskristillisyydestä, jonka mukaan Jumalan pelastusteon ymmärtäminen pakottaa ihmisen puuttumaan yhteiskunnalliseen epätasa-arvoon.

Asevelipapit muistuttivat, että Karl Marxin uskontokritiikki on tulkittu monessa kohdassa hyvin pinnallisesti. Kun Marx toteaa, että uskonnot ovat ”oopiumia kansalle”, hän ei suinkaan tarkoita, että uskonnon kaikenlainen vastustaminen olisi tavallisen kansan onnellisuuden tae. Marxin mukaan uskonnon vaara piilee siitä, että se väärällä tavalla passivoi ihmisiä. Kun eriarvoistuminen liitetään Jumalan tahtoon, ei oikeudenmukaisuutta synny maailmaan koskaan. Marxin mukaan hengettömässä ja julmassa maailmassa turvaudutaan helposti vain hengellisyyteen, kun oikeudenmukaisemman yhteiskunnan tavoitteluunkin pitäisi uhrata voimia.

Minulle Jeesuksen kutsu työtoveruuteen on uskon sisällön arvokkain asia. Pelastus onkin sitten yksin Jumalan käsissä.

Valtuuston valiot

Kesäkuun kiivaan kaupunginvaltuuston jälkeen ovat pilkkakirveet lennelleet puolueiden välillä tiuhaan tahtiin. Lehdissä on jopa epäilty koko valtuuston toimintakykyä ja huolestuttu siitä, mihin Oulu on näiden päättäjien johdolla oikein menossa. Sanginjoki-äänestyksen farssin jälkeen epäilylle onkin katetta.

Pulssin jo hieman tasaannuttua uskallan kuitenkin väittää, että syksyyn mennessä kesäkuun roihu on jo hiilloksella. Tärkeintä on muistaa, että politiikka on tunnetyötä, mutta päätöksentekoa ei saa pelkästään tunteella tehdä.

Koska itsekin innostuin arvostelemaan keskustaryhmän toimintaa kovin sanoin, ajattelin tällä kertaa kirjoittaa arvon kollegoistani jotain hyvää. Olen valinnut joka ryhmästä valioyksilön, jonka työtä ja toimintaa arvostan, vaikka edustaisinkin monessa kysymyksessä eri kantaa. Aloitetaanpa suurimmasta.

Riikka Moilanen (kesk.) on raivannut päättäväisellä otteella tiensä Oulun keskustan keulakuvaksi. Hänen erinomainen havannointikykynsä ja oivallinen tunneäly ovat helpottaneet kaupunginhallituksen työtä merkittävästi. Riikka on hyvä kuuntelija, joka kohtaa ristiriitatilanteet jämäkästi, mutta huumorinsa kautta keventää tarvittaessa ilmaa.

Hanna Sarkkinen (vas.) on syvästi asioihin perehtyvä ihminen, jonka argumentit ovat usein viimeisteltyjä. Hanna omaa vahvan “maailmanparannus”-geenin, joka ajaa häntä väsymättä tekemään oikeudenmukaista ja tasa-arvoista maailmaa. Kun näkisimme Hannalla useammin vielä hymyn, olisi hänen tiensä tähtiin kirjoitettu.

Matti Roivainen (kok.) on valtuustomme isähahmo. Hänen otteessaan on samanaikaisesti lempeyttä ja jämäkkyyttä. Matin rautainen kuntapolitiikan kokemus avaa meille uusillekin oivallulluksen ikkunoita. Hän ei kuitenkaan sorru ylimielisuuteen, vaan “herrasmiesmäisesti” antaa kaikille tilaa.

Jenni Pitko (vihr.) edustaa tulevaisuuden oululaisia. Hän haluaa rakentaa Oulusta ekologisesti kestävän ja ilmeeltään houkuttelevan kaupungin. Jenni on kekseliäs ja avoin ihminen, jonka läheisyydessä on helppo hengittää.

Sebastian Tynkkynen (ps.) on valtuustomme some-osaaja. Hänelle tietokone on keskushermoston jatke, ja hän seikkailee jatkuvasti reaalimaailman ja virtuaalitodellisuuden välissä. Onkohan Sebastianissa kuva tulevaisuuden poliitikosta?