Monthly Archives: March 2015

Ystävän risti -konsertit olivat menestys!

Kajaanin, Kuusamon ja Oulun kirkot täyttyivät kuulijoista, kun Ilkka Vainio ja matkakumppanit toteuttivat Ystävän risti -konsertit. Alla kuva Karjasillan kirkosta 28.2.

IMG_2382 (1)

Viimeinen tanssi

Morsiamen isän puhe on läkähdyttävän pitkä. Hän aloittaa jatkosodan loppuhetkistä, ja puolen tunnin kuluttua hän on vasta vuodessa 1948. Mittaan kännykän sekuntikellolla aikaa. Tuntuu, että sadasosat muuttuvat sekunneiksi ja sekunnit minuuteiksi.

Tunnin kohdalla hääväki valpastuu, kun aletaan katsella kuvia. Parhaimmat naurut saa morsiamen lapsuuskuvat, joissa isä kylvettää alastonta pikkutyttöä. Sitten siirrytään perheen yhteisiin lomakuviin. Tuntuu kuin 1980-luvun tukkatyylistä olisi ikuisuus. Viimein puhe on ohi ja sulhanen tarttuu mikrofoniin. Hän kiittelee appivanhempiaan kaikesta lämmöstä ja rakkaudesta, jota morsiamen perhe on osoittanut lyhyen tuttavuuden aikana. Hän polvistuu morsiamen eteen ja suutelee kevyesti kättä. Katson varovasti vaimoani. Hän hymyilee vienosti ja tiedän, että liikumme samoilla aalloilla.

Sulhasen ääni alkaa väristä. Hän luo herkän katseensa omaan äitiinsä. Hän muistelee äidin kasvatustaakkaa, kun isäkin oli kuolemaansa saakka yksi huollettavista. Nyt äitikin on hiipumassa pois. Katse ei ole enää kirkas. Vastaranta häämöttää jo.

Orkesteri aloittaa valssin. Sulhanen hakee äitiään viimeiseen tanssiin. Äiti tarrautuu tiukasti poikaansa. He keinuvat toisiaan vasten kuin hidastetussa filmissä. Akselin ja Elinan häävalssin sävelet murtavat monen silmäkulmien padot. Luopuminen on käsin kosketeltavasti läsnä.

Kun tanssi on ohi, odottaa hoitokodin henkilökunta jo ovensuussa vanhan äidin ulkovaatteet käsissään. Äiti ohjataan pyörätuoliin ja kärrätään oven ulkopuolella olevaan inva-taksiin. Koko juhlaväki seuraa henkeään pidätellen muistisairaan äidin lähtöhetkeä. Kun sulhanen vilkuttaa hyvästiksi, äiti kysyy vielä oven raosta:” Kuka sinä oikein olet?” Hämmästyttävä näytelmä on viimein ohi ja hääväki huokaisee liikutuksesta ja helpotuksesta. Päätähti on poissa. Tuntuu kuin esirippu jäi pysyvästi auki.

Jostain ihmeellisestä syystä mieleeni nousee sana kestävyysvaje. Onko juuri tuon äidin elämäntyön kunnioittaminen ja ihmisarvoinen kohtelu pois meidän kilpailukyvystämme? Ei voi olla. Ilman heikkouden ja vanhuuden kohtaamista, kadotamme yhteyden omiin juurimme. Ja ilman juuria kaadumme elämän ensi puhureihin. Pitäisikö kestävyysvajeen sijasta alkaa puhua kestävyystakeesta? Jos me kestävyysvajeen pelossa unohdamme inhimillisyyden, mitä ihmisyydestä jää oikeastaan jäljelle?

Väitän, ettei meidän aikamme kestävyysvaje liity lainkaan rahaan. Todellinen kestävyysvajeemme on henkistä sorttia, jossa ihminen nähdään vain hyödykkeenä ja talouskasvun kasvottomana muurahaisena. Vasta kun ymmärrämme, että vanhuuden ja heikkouden kunnioittaminen on yhteiskuntamme kestävyystae, alamme oikeasti vasta kansakuntana menestyä ja kukoistaa.