All posts by Mikko

Anteeksilöytäminen on aikamme suurin teko

Anteeksipyytämisestä on kehkeytynyt viime kuukausina varsinainen mediasirkus. Olemme nähneet tv-ruuduissa vakavailmeisiä väärintekijöitä Aku Louhimiehestä Jari Sillanpäähän. Olemme ottaneet ”sohvaperunajumalan” roolin, jossa anteeksipyynnön aitoutta, kattavuutta ja ajoitusta arvioidaan sormisyötävien ja parin viinilasin äärellä. Uskonkin, että seuraava tosi-tv-hitti on nimeltään Suurin anteeksipyytäjä juontajanaan piispa Teemu Laajasalo.

Viestintätoimisto Tekirin hallituksen puheenjohtaja Harri Saukkomaa kirjoitti maaliskuun lopussa mainion kolumnin Suur-Keuruu-lehdessä, jossa hän antoi repullisen ohjeita anteeksipyytäjälle. Hän jopa mainitsi, että anteeksipyyntö on aikamme suurin teko. Saukkomaan oivaltavassa (ja ehkä ironisessa) kolumnissa anteeksipyyntö nähdään taitavana henkilöbrändin hallintakeinona, joka voi mullistaa ihmisten elämän. Saukkomaan teesit hyvään anteeksiantoon ovat selkeitä: Älä pahoittele, vaan pyydä anteeksi. Pyydä anteeksi vain asianosaisilta. Anteeksipyynnön tarkoitus on se, että tiedät, miltä loukatusta tuntuu.

Saukkomaan ohjeet osuvat tarkasti maaliin ja estävät loukkaajan joutumasta liiallisen lynkkauksen kohteeksi. Anteeksipyytämisestä onkin siis alkanut tulla taidetta, jossa anteeksipyyntöakti tulee tärkeämmäksi kuin itse asia, jota anteeksipyyntö koskee. Aku Louhimiehen kehonkieli ja vilpittömyyden arviointi ovat siis loppupeleissä keskeisemmässä roolissa kuin näyttelijöiden kokema sopimaton käytös.

On totta, että anteeksipyytämiseen kulminoituu jotain hyvin olennaista ihmisten välisistä suhteista. Pelkkä väärin tekemisen tunnustaminen ei kuitenkaan riitä, vaan tärkeää on myös anteeksiantamus. Professori Paavo Kettunen kirjoittaa kirjassaan Hengellinen häpeä anteeksiantamuksesta näin:” Anteeksiantamus ei ole antamista tai tekemistä, vaan sen löytämistä, että olemme enemmän samanlaisia kuin erilaisia niiden kanssa, jotka ovat meitä loukanneet.” Ei siis ole olemassa hyviä ja pahoja ihmisiä, vaan hyvän ja pahan raja kulkee jokaisen ihmisen keskeltä.

Loppupeleissä anteeksiantaminen ei ole antamista tai saamista, vaan se on löytämistä. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta tie “anteeksilöytämiseen” on usein vuosikymmenten työ. Kun meitä on loukattu sydänjuuria myöten ja tuntuu, ettei sydän pysty päästämään irti katkeruudesta, on anteeksiannolle annettava riittävästi aikaa. Kiirehtimällä anteeksianto ei koskaan ole aito. Sen vuoksi anteeksilöytäminen on mielestäni aikamme suurin teko.

Yksi asia, joka anteeksiannon prosessissa jää usein tekemättä, on parannus. Vaikka parannus kuulostaakin uskonnolliselta termiltä, sen sisältämä ajatus on erittäin käyttökelpoinen myös ihmissuhteissa. Parannuksella tarkoitetaan itse asiassa mielenmuutosta. Anteeksisaamisen jälkeemme emme vain säntää uusiin ”synteihin”, vaan muutamme käyttäytymistämme perusteellisesti. Parannus on pysyvää käyttäytymisen muutosta.

On mielenkiintoista nähdä, mihin anteeksipyytämisen viihteellistäminen johtaa yhteiskunnassamme. Kun ihmissuhteita parantavasta käyttövoimasta tulee viihdeteollisuuden työkalu, ollaan vaarallisilla vesillä. Elämme tunnereaktioiden kulta-aikaa, jolloin julkinen itku on tae menestykselle ja taloudelliselle voitolle. Huomaan kaipaavani aikaa, jolloin suurimmat tunteet eletään pienemmissä yhteisöissä, eikä kukaan ulkopuolinen hyödy niistä taloudellisesti.

Eroisän toive: Rakentakaa lisää uimahalleja!

Aamu Porvoon käräjäoikeuden aulassa tuntuu kalsealta. Etsin sopivaa lomaketta vastaanottotiskiltä. Katse harhailee levottomana, kunnes löydän sopivan. Avioerohakemus. Jo pelkkä otsikko saa pulssini kiihtymään.

Pienen empimisen jälkeen saan täytettyä kaavakkeen. Menen virkailijan luo jättääkseni hakemuksen. Tiedän, että tämän jälkeen elämäni rakenteet romuttuvat perusteellisesti. On aloitettava aina maaperän puhdistuksesta alkaen, jos haluan oikeasti saada elämäni raiteilleni.

Virkailija katsoo minua pitkään; käy lomaketta huolellisesti läpi. Hän katsoo uudelleen silmiini hieman toruva ilme kasvoillaan. Yhtäkkiä hän hymähtää ja lausahtaa:” Ja pastorikin vielä.” Itsetuntoni rippeet murenevat käräjäoikeuden lattialle. Olen ollut tämän päätöksen edellä jo niin armoton itselleni, etten tuota puuskahdusta olisi enää tarvinnut. Mietin, voiko häpeään kuolla?

Avioeropäätöksen jälkeiset viikot kuluvat kuin sumussa. Raskainta on kertoa lapsille, että muutan pois juuri rakennetusta talosta. Pienimmät eivät edes ymmärrä, mitä kaikkea on edessä. Samalla kun päätän omasta tulevaisuudestani, tuomitsen lapseni viikonloppumatkaajiksi koko lapsuusiän ajaksi. Miten he kestävät vanhempien eron aiheuttaman ikävän ja häpeän?

Puolen vuoden kuluttua ero on virallisestikin astunut voimaan. Jos olisin tiennyt minkälaiseen henkiseen prosessiin ero minut vie, tuskin olisin uskaltanut vaarantaa mielenterveyttäni. Tosin huomaan, etten kadu eroani ollenkaan. Samalla kun huoli lapsistani on kova, oma henki on pikkuhiljaa alkanut kulkea.

Eron ensi askeliin on auttanut ennen kaikkea eron kokeneitten ystävien tuki. Aurinko nousee oikeasti päivä päivältä korkeammalle. Yllättävä lohtuni on ollut kunnan uimahalli. Eron jälkeen ikävä lasten läheisyyttä on huutava. Jokainen hermonpääni huutaa pienen ihon ikävää. Uimahallissa saan kunnolla olla lapsiani lähellä. Ihokontakti on molemmille meille suunnattoman tärkeää. Ja koska ero laittaa perheen taloudenkin sekaisin, on edullinen julkinen uimahalli eroisän paras kaveri.

Erosta toipuminen muistuttaa monessa kohdin masennuksesta selviämistä. Koskaan paraneminen ei etene tasaisesti, vaan takapakkeja tulee tasaisin väliajoin. Olennaista on muistaa, että harvoin mielen kuopat tuovat mieleen ne pimeimmät hetket. Suunta on takapakeista huolimatta ylöspäin.

Myös tutut ja sukulaiset saattavat tahtomattaan typerillä kommenteilla ajaa eronneen uuteen ahdistukseen. Muistan, kun tapasin erään lääkärituttavani uimahallin kassalla. Hän oli kuullut erostani, mittaili minua ja lapsiani päästä jalkoihin ja sanoi:” Päätit sitten erota ja tuhota lapsiesi tulevaisuuden.” Uintireissun jälkeen 8-vuotias tyttäreni kysyi possumunkki suussa:” Iskä, miksi se setä sanoi, että tuhoat meidän tulevaisuuden.” Julmuutta on monta lajia.

Erostani on jo kuusi vuotta aikaa. Vaikka yhteiskunnassamme on tänä päivä sallivampi ilmapiiri erojen suhteen, on ero edelleen yksi yhteiskuntamme haavoittavimpia tapahtumia. Monesti kuulee ihmisten sanovan, että nykyään erotaan liian helposti. Olen asiasta samaa ja eri mieltä. Eropäätös voidaan minunkin mielestä tehdä turhan hatarin perustein, mutta eroaminen ei ole koskaan helppoa.

Näin isänpäivän tienoilla haluan muistaa erityisesti isiä, joiden suhde omiin lapsiinsa on katkennut joko omasta tai ulkoisesta syystä. Yhteys omiin läheisiin on elämän tärkein voimavara, ja jos isä on erkaantunut lapsista, on sisäinen kaipaus valtavan voimakas rikkinäisen puhelimen molemmissa päissä.

Hyvät kuntapäättäjät, jos haluatte tukea eroperheitä, rakentakaa lisää uimahalleja!

Oulun suurin yhteisöverojen maksaja Anite Finland – Missä luuraavat Terveystalo ja Mehiläinen?

Suurkiitos näille vastuulliselle yrityksille, jotka maksavat veronsa Suomeen. Mietin vaan, missä luuraavat terveysjätit Terveystalo ja Mehiläinen? Luultavasti lomareissulla jossain veroparatiisissa. Näillekö haluamme luovuttaa terveydenhuollon rahat vapaaehtoisesti?!!

Anite Finland Oy:n yli 60 miljoonan euron verotettavasta tulosta yhtiö maksaa veroja lähes 11,8 miljoonaa euroa.
http://www.kaleva.fi/uutiset/oulu/oulun-suurin-yhteisoverojen-maksaja-anite-finland-kymmenen-listalla-tuttuja-nimia/774817/

Kaupungin vetovoima on pitovoimaa!

Istuin viime viikon torstaina Oulun strategiaseminaarissa. Hyvää dataa. Olennaista ei ole vain kaupungin vetovoima vaan pitovoima. Mitenkähän Helsinkiin hinkuva koulutettu nuoriso saataisiin ymmärtämään, että kaksion hinnalla saa Oulusta omakotitalon joen rannalta? Kun lapsia siunaantuu, vetovoima maan tasalle on kova.

Enää houkutelluksi ei riitä vain työelämä, vaan Työ ja Elämä. Oulu tarvitsee siis oman Helsinki-politiikan!

Tekopyhyys myrkyttää politiikan

Aluksi seuraa varoitus: Tämä kirjoitus sisältää poikkeuksellisen paljon uskonnollista materiaalia. Välitöntä uskoontulon varaa ei kuitenkaan ole. Ateistit ja agnostikotkin voivat saada ajatteluunsa aineksia. Tekstikohdissa saattaa olla pieniä jäämiä kirkkoviiniä tai vanhoja kuituja. Politiikkaa ja uskontoa sekoitetaan tässä kirjoituksessa häpeilemättömästi.

Viime sunnuntaina kirkoissa ympäri maailman saarnattiin kristityn vapaudesta. Meille demareille vapaus on lähes pyhä käsite. Puhumme vapaudesta mielellään kahdessa merkityksessä: vapaudesta jostakin ja vapaudesta johonkin. Klassisin esimerkki lienee ajatus työn orjuudesta vapautumisesta, vaikka orjatyötä teetetään vielä tämänkin päivän Suomessa. Vapaus esimerkiksi koulutukseen ja oman uskonnon harjoittamiseen ovat taas esimerkkejä positiivisesta vapaudesta.

Kun Jeesus puhui vapaudesta, hän mielellään käytti vertauksia. Fariseukset ihmettelivät, miksi Jeesuksen opetuslapset eivät paastonneet? Hän otti esimerkiksi meille demareille tutun räätälin ammatin: ”Ei kukaan ompele kutistamattomasta kankaasta paikkaa vanhaan viittaan. Silloinhan vaate repeää uuden paikan vierestä ja reikä on entistä pahempi. Eikä kukaan laske uutta viiniä vanhoihin leileihin. Silloinhan viini rikkoo ne ja sekä viini että leilit menevät hukkaan.”

Miksi ihmisessä Jeesus ei hyväksy uuden ja vanhan sekoittamista keskenään? Eikö juuri uuden ja vanhan sekoittaminen ole hyvä yhdistelmä, jos halutaan saada asiat rullaamaan. Eikö uuden ja vanhan sekoittaminen on tae vaikkapa toimivasta politiikan kehittämisestä tai järjestötoiminnan uudistamisesta?

Jeesus ei näissä vertauksissa puhu kuitenkaan vaateteollisuuden tai viinin säilyttämiseen liittyvistä ohjeista. Jeesus puhuu elämänmallista, jossa ihmisiä vaaditaan noudattamaan vanhoja ohjeita ja ihmisten omatuntoja orjuutetaan vaikka sydämen sanoo jotain aivan muuta.

Politiikan helmasynti on tekopyhyys. On suorastaan kirjoittamaton sääntö, ettei politiikassa voi pärjätä ilman opportunismia ja tekopyhyyttä. Hyvä poliitikko peittää paheensa ja pyrkii näyttämään äänestäjille vain kiillotetun kuoren. Uskottava poliitikko tai puolue pyrkii osoittamaan oman erehtymättömyytensä.

Jeesuksen vertauksen tarkoituksena on osoittaa, että tekopyhyydellä ihminen rakentaa itselleen vankilan. Erehtymättömyys on hyvin kuluttava elämänmalli, joka vääjäämättömästi johtaa kohti uupumusta. Jeesus kehottaakin jättämään vanhan tekopyhän, umpikujaan johtavan elämän, ja rohkaisee toimimaan uudella tavalla ilman merkityksettömiä sääntöjä ja ihmisten miellyttämistä.

Millainen on sitten Jeesuksen suosittelema elämänmalli? Siihen kuuluu erityisesti armollisuus ja rehellisyys omaa itseään kohtaan. On uskallettava olla oma uusi oma itsenä ilman, että vanha tekopyhä elämänmalli sekoittuu siihen lainkaan.

Armottomassa mediamaailmassa seikkaileva poliitikko on näinä päivinä entistä suuremman tarkkailun alla. Kaikkea sanomista ja tekemistä voidaan käyttää julkisuuden henkilöitä vastaan milloin ja missä laajuudessa tahansa. Houkutus tekopyhyyteen ja vanhaan elämään on siis suuri. Vaatii suurta itsetuntemusta ja rohkeutta tarttua uuteen elämänmallin, jossa omaa elää katsotaan armollisten silmälasien läpi. Vasta armollisuus itseä ja toisia kohtaan tekee poliitikoista vahvoja ihmisiä.

“Strategia on sitä, että tähtää ennen kuin ampuu.”

”Strategia on sitä, että tähtää ennen kuin ampuu.” Näin tiivistää Tuntemattomassa sotilaassa alikersantti Antero Rokka strategian syvimmän olemuksen. Olennaista on siis se, että hyviä tuloksia taistelussa ja yhteisön toiminnassa saadaan vasta, kun toiminnan suunta on yhdessä valittu ja edetään suunnitelman mukaan.

Rokan sotasaavutukset tietäen tuntuu erikoiselta, että strategian hyödyntäminen kunnan toiminnassa on niin alikäytetty resurssi. Äskettäin Vaasan yliopistossa tehty laaja kyselytutkimus kertoo, että kunnan työntekijöistä vain 1 % tuntee oman kuntansa strategiset tavoitteet. Kun otetaan lukuun kunnan keskeiset päättäjät ja virkamiesjohto prosentti nousee neljään. Herää kysymys, onko strategiatyöstä mitään hyötyä, jos toiminnan tähtäyspisteet ovat näin luokattoman huonosti hallussa.

Monissa kunnissa eletään juuri nyt kuntastrategian luonnostelun aikoja. Meilläkin Oulussa kuokka strategiatyön routaiseen maahan isketään juuri tänään. Strategiaa ei kunnissa tehdä kuitenkaan vain huvin vuoksi, sillä kuntastrategia kuuluu kuntalain velvoittaviin tehtäviin. Lain mukaan kuntastrategiassa tulee ottaa huomioon ”kunnan asukkaiden hyvinvoinnin edistäminen, palvelujen järjestäminen ja tuottaminen, palvelutavoitteet, omistajapolitiikka, henkilöstöpolitiikka, kuntademokratia sekä elinympäristön ja alueen elinvoiman kehittäminen”. Tavoitteet ovat niin laajat ja moninaiset, että kuntapäättäjää pyörryttää ennen kuin kuntastrategiaan on saatu ainoatakaan kirjainta piirrettyä.

Kuntastrategian valmistelu ei kuitenkaan ole niin visainen tehtävä, kun voisi kuntalain perusteella päätellä. Lähtökohdaksi on hyvä palauttaa mieleen, miksi kunnat ovat olemassa; kuntalaisten hyväksi. Kaikkein tärkeintä on kuntalaisten hyvinvointi. Tärkeätä on myös muistaa, ettei kunta itsessään tee mitään, vaan ihmiset tekevät kaiken työn.

Kun kuntapäättäjät kokoontuvat strategiaseminaareihin, aletaan ensimmäisenä muotoilla kunnan arvoja. Lyön vetoa, että monen kunnan arvoissa vilisevät seuraavat sanat: oikeudenmukaisuus, tasa-arvo, välittäminen, asiakaslähtöisyys. Hyviä arvoja kaikki, mutta toimintakulttuurin muutokseen noilla sanoilla ei helposti päästä.

Arvojen sijaan hyvässä strategiassa pitäisi puhua asenteista, vaikka tähän tapaan: Kunnan ilmapiiri on kannustava ja välittävä. Ihmiset luottavat tulevaisuudessa toisiinsa entistä enemmän. Kunnan palvelut ovat ihmis- ja yritysystävällisiä niin, että koko talousalueella elää onnellisia ihmisiä. Palvelu on kunnan paras kilpailuetu.

Miten tähän voitaisiin päästä? Usein kunnissa tehdään liian pitkään suunnittelutyötä ennen uusien ideoiden jalkauttamista. Kunnassa olisi hyvä olla rohkaisevaa kokeilukulttuuria, jossa hyvät toimintatavat erottuisivat käytännön kautta vanhoista malleista. Kuntapäättäjien tulisi olla myös enemmän tietoisia kunnan työntekijöiden arjesta. Pari ”päättäjän päivää” kunnan töissä avaisi erilaista näköalaa päätöksentekoon.

Muistutan vielä, että kuntastrategian ydinkohdat löytyvät jo kuntalaista. Kunnan tehtävänä on asukkaiden hyvinvointi ja kunnan vetovoima. Kaikki muu voidaan leipoa kunnan markkinointipuheen sisään.

Oulun kaupungin slogan on tänä päivänä Rohkeasti uudistuva Skandinavian pohjoinen pääkaupunki. Aika vaikea kerralla hahmotettavaksi.

Miltäs tällainen kuulostaisi: Oulu – jäätävää lämpöä. Jäisikö paremmin kuntalaisten ja päättäjien mieleen?

Lähde: Maury & Loukomies & Bärlund: Kunnat kuntoon (Kisspublishing 2017)

Islamin uskonnollisten johtajien on tuomittava terrori näkyvästi

Joulurauhan kaupunki Turku syöksyi perjantai-iltapäivänä lähihistoriansa suurimpaan kaaokseen. Marokkolaistaustainen 18-vuotias nuori mies hyökkäsi silmittömästi kauppatorin laidalla naisen kimppuun. Silminnäkijähavainnot kertovat raivokkaasta puukottamisesta, jonka näkeminen sai monet voimaan äärimmäisen pahoin.

Tapahtumat etenivät Turussa pikavauhtia. Puukotuksen uhreiksi joutui kolmen minuutin aikana yhteensä kymmenen ihmistä. Poliisin ripeän toiminnan tuloksena mies tavoitettiin vajaan kilometrin päästä Puutorilta. Kehotuksesta huolimatta puukottaja ei antautunut poliisille, minkä seurauksena poliisi käytti häneen ampuma-asetta. Kauhujen hetki kesti vain viitisen minuuttia, mutta silminnäkijöiden ja uhrien omaisten piina kenties koko elämän.

Turun terrori-iskuna tutkittavan puukotusdraaman saldo on karmea: 2 kuollutta ja 8 loukkaantunutta. Kyseessä on myös Suomen historian ensimmäinen varsinainen terroriteko. Raju ravistus 100-vuotiaalle Suomi-neidolle.

Terrori-iskussa muutamat kysymykset ovat nousseet pintaan. Miksi murhaaja valitsi kohteikseen pelkästään naisia? Mikä on tämän liikkeen yhteys ISIS-järjestöön? Miten uskonnollisesti motivoitunut isku oli? Tällä hetkellä tiedämme, että iskusta epäillään kuuden markkolaismiehen ryhmää, joista yksi on etsintäkuulutettu kansainvälisesti.

Iskun toteuttanut nuori marokkolaismies oli tullut Suomeen keväällä 2016. Vielä vahvistamattomien tietojen mukaan hän oli saanut vasta kielteisen turvapaikkapäätöksen. On selvää, että vastaanottokeskusten sisäistä valvontaa on tiivistettävä, jotta ääriainekset tunnistetaan paremmin. Lisäksi kielteisten turvapaikkapäätösten saaneiden ihmisten maahan jääminen on otettava vakavammin yhteiskunnallisena riskitekijänä.

Lähitulevaisuus näyttää, mihin esitutkinta poliisin vie. Se on kuitenkin selvää, että terrori-iskun mahdollisuus Suomessa on nyt arkirealismia. Ääriainekset siirtyvät hanakammin jatkossa sanoista tekoihin.

Mitä Turun surullisesta terrori-iskusta seuraa yhteiskunnassamme? Ensinnäkin vastaanottokeskuksiin kohdistuu jatkossa entistä suurempi uhka. Turussa oli jo viime yönä tehty ilkivaltaa maahanmuuttajan pitämää pizzeriaa kohtaan. Toiseksi yhteiskunnallinen keskustelu kärjistyy ja perussuomalaiset saavat iskusta poliittista polttoainetta. Kolmanneksi jo nyt sosiaalisesta mediasta huomaa, että maahanmuuttoa kannattavien ja vastustavien leirien kannanotot kovenevat. Neljänneksi yleinen yhteiskunnallinen turvallisuudentunne ja luottamus heikkenevät.

Mitä tässä tilanteessa pitäisi sitten tehdä, jotta uhkakuvat eivät toteutuisi? Usein terrori-iskujen taustalla on ääri-islamilainen jihad-ajattelu, jossa vääräuskoisten tappaminen sallitaan hyvässä tarkoituksessa. Tässä tilanteessa islamilaisten uskonnollisten johtajien tulisi Suomessa tuomita iskut islamin uskon vastaisina julkisesti, systemaattisesti ja yksiselitteisesti. On hienoa, että Turun irakilaiset ja syyrialaiset osoittavat myötätuntoa iskujen uhreille, mutta vasta uskonnollisten johtajien tuomitsevat lausunnot saattavat purra näihin ääriryhmiin ja samalla islamin uskoa tuntemattomat tulevat tietoisiksi siitä, että väkivalta ei kuulu tämän päivän islamiin.

Yhteiskunnallinen keskustelu tuntuu polarisoituvan koko ajan maahanmuuton ympärillä. Helsingin yliopiston terrorismitutkija Leena Malkki kertoi Demokraatin haastattelussa 8.6.2017 turhautuvansa, kun ihmisten puhuvat toistensa ohi terrorismikeskustelussa. Hänen mukaansa keskustelussa on mustavalkoinen ja lokeroiva sävy. Malkki kritisoi yleistä ilmiötä, jossa ihmisyyttä ei katsota kokonaisuutena. Sen vuoksi hän ei suostu näkemään terroristeja yksinomaan pahoina, vaikka jotkut saattavatkin tulkita sen heidän ”hyysäämisenään”. Malkki tähdentää vielä, että terrorismin ymmärtäminen ei tarkoita sitä, että hyväksyisi sen.

Turussa julistetaan koko Suomeen joulurauha jälleen neljän kuukauden päästä. Rauhan viestille ja keskinäiselle ymmärrykselle ihoväristä tai kansallisuudesta huolimatta on nyt suuri tilaus. Turku on kuitenkin 800 vuoden aikana selvinnyt monesta vielä pahemmastakin kriisistä. Tästäkin tragediasta jäi elämään paljon hienoja tarinoita, joissa ihmiset riensivät henkensä kaupalla auttamaan uhreja. Hyvyyttä on sittenkin pahuutta enemmän.

Perussuomalaiset ja orpo katse

Tämän viikon poliittinen näytelmä hakee vertaistaan Suomen itsenäisyyden historiassa. Vaikka aseellisilta selkkauksilta on sentään vältytty, ei Uusi vaihtoehto –eduskuntaryhmä voi kadulla liikkua sivuilleen katsomatta. Ryhmän ministerien turvamiehilläkin lienee perään katsomista entistä tarkemmin. Ministeriauton panssarilasitkaan eivät ole tämän päivän Suomessa liioittelua.

Ulkoministeri Timo Soini teki harvinaisen poliittisen loikan, kun hän riisui perussuomalaisten pinssin rinnastaan ja hylkäsi oman puolueensa. Soini yltyi tiistaina runoilemaan MTV:n haastattelussa tähän tyyliin:” Kun koti ei tunnu enää kodilta, on etsittävä uusi koti.” Soinin arvio tilanteesta on yksi elämän keskeisimmistä opeista. Harmi vaan, etteivät perussuomalaiset ja sen Uusi vaihtoehto ole sitä aikaisemmin ymmärtänyt. Perussuomalaisten politiikasta on puuttunut toisen ihmisen asemaan asettumisen näkökulma. Minä ensin – ja Suomi ensin –huudot ovat tukkineet maailman hädänalaisimpien suut. Turvapaikanhakijat tulevat Suomeen täsmälleen samasta syystä, jolla Soini perusteli kodista lähtemistään. Kun sodan, kurjuuden ja nälänhädän keskellä tajutaan, että tämä maa ei tunnu kodilta, on etsittävä uusi koti. Se koti voi olla Suomi. Toivottavasti Uusi vaihtoehto on todella uusi, eikä vanha ja vaihtoehdoton.

Perussuomalaiset ja sen kaksi eduskuntaryhmää on hyvin arvaamaton puolue hallituksessa ja sen ulkopuolella. Äänestäjien kannalta on vielä pitkään vaikea hahmottaa, syntyykö Terhon ympärille kokonaan uusi puolue ja kuka lopulta käyttää todellista valtaa perussuomalaisten mandaatilla eduskunnassa. Tästä asiasta tekee päätökset perussuomalaisten puoluehallitus ja –valtuusto. Ei ole lainkaan selvää, että puoluevaltuusto on täysin uuden puheenjohtajan Jussi Halla-ahon sylissä.

Pääministeri Juha Sipilä osoitti alkuviikon hallitussirkuksessa lentotaitojaan, kun hän matkalla tasavallan presidentin luo teki niin henkisen kuin fyysisienkin u-käännöksen. Hän toteutti Antti Rinteen toiveen u-käännöksestä, tosin Rinne edellytti suunnanmuutosta hallituksen politiikassa, jota tuskin tulevaisuudessa näemme. On äänestäjien aliarvioimista, että suuren poliittisen keikahduksen jälkeen uusia vaaleja ei järjestetä. Isänmaan edusta puhuminen on valheellista, sillä vasta vaalien kautta todellinen isänmaan etu toteutuu. Nyt toteutuu vain keskustan ja kokoomuksen etu. Suomea viedään äänestäjiltä kysymättä kohti markkinaehtoista yhteiskuntaa, jossa kansallisomaisuus lahjoitetaan suuren rahan käsiin.

Istuin tänään Oulun kaupunginhallituksen konsernijaoston kokouksessa. Katsoessani perussuomalaisten edustajan kehonkieltä ja silmäpusseja, mielessäni alkoi soida Juice Leskisen ikihitti Viidestoista yö: ”Silmissäni orpo katse lapsen eksyneen.” Kun isä on kodista lähtenyt, on vaikea oikein löytää suuntaa. Vapautta ja rahaa on paljon, mutta valtaa ja luottamuspääomaa kovin vähän.

Oikeastaan persuvaltuutettuja ympäri Suomen käy sääliksi. Juuri neuvotellut luottamuspaikat kunnissa eivät lämmitä, kun politiikan suunta on vailla kompassia. Vaikka Uusi vaihtoehto pelasti itsensä, jäivät kuntapoliitikot täysin heitteille. Uusi vaihtoehto väitti peliliikkeensä yhteydessä olevansa uskollinen äänestäjilleen, perussuomalaisten kentän he pettivät täysin. Orpon tyytyväistä katsetta on oppositiosta käsin rasittavaa tuijottaa.

Mauno Koivisto in memoriam – hellahuoneesta kansakunnan kaapin päälle

Vapun tienoilla vuonna 2013 presidentti Mauno Koivisto oli virkeällä päällä. Hän osallistui kunniavieraana Demokraatin lukijaristeilylle puolisonsa rouva Tellervo Koiviston kanssa. Turusta Tukholmaan matkasi 240 ihmisen lukijajoukko. Presidentin katse oli vielä vuonna 2013 vahvasti kohti tulevaisuutta. Hän kommentoi toimittajallemme Anna-Liisa Blombergille risteilytunnelmaa näin:” Elän siinä toivossa, että uuttakin voisi oppia ja ottaa varteen.” Elinikäinen oppiminen olikin Koiviston keskeinen ajattelun osa.

Suomen kansa hiljentyi eilen helatorstaina muistelemaan rakasta johtajaansa. Kymmenet tuhannet ihmiset olivat saattamassa ”koko kansan presidenttiä” kohti viimeistä leposijaansa Hietaniemen hautausmaalla. Suomen itsenäisyyden juhlavuosi taisi sittenkin saada odottamattoman kohokohtansa jo ennen itsenäisyyspäivää. Juhlavuoden teema ”Yhdessä” ei voi enää kerätä yhdistävämpää kansallista latausta kuin mitä eilen yhdessä koimme. Ei liene sattumaa, että Koivisto kuoli Snellmanin päivänä, jolloin liputetaan suomalaisuuden puolesta.

Presidentti Koiviston johdolla Suomi otti selkeän askeleen kohti läntistä Eurooppaa sekä vahvempaa kansanvaltaa. Koiviston presidenttikaudella eduskunnan rooli päivänpolitiikassa vahvistui selvästi. Presidentin valtaoikeudet rajattiin koskemaan pääasiassa ulkopolitiikkaa. Viimeisessä haastattelussaan Koivisto tosin kyseli itseltään:” Mentiinkö sittenkin liian pitkälle?”

Presidentti Koiviston elämäntarina on monen draamaelokuvan arvoinen. Kymmenen ikäisenä äitinsä menettänyt Mauno-poika keitti ruokaa kahdelle sisarukselleen 12 neliön yksiössä Kerttulinkadulla Turussa. Oppikouluun hänellä ei ollut asiaa, mutta oppivelvollisuuden täytyttyä jatkokoulu tarjosi nuorelle Maunolle hämmästyttävän koulutuspolun, joka toi hänelle 33-vuotiaana filosofian tohtorin tutkinnon. Puusepän pojan elämänura hakee vertaistaan Suomen historiassa.

On ironista, että Mauno Koivisto saatettiin haudan lepoon juuri helatorstaina. Hän nimittäin kimpaantui vuonna 1986 hallituksen lakiluonnoksesta palauttaa loppiainen ja helatorstai alkuperäisille paikoilleen. Koivisto oli tarkan markan miehenä huolissaan rikkonaisista työviikoista ja asettui kiistassa ammattiyhdistyliikettä ja kirkkoa vastaan. Lopulta Koivisto käytti presidentin valtaa siirtää lain voimaantuloa aina vuoteen 1992. Uskon, että pilven päällä Koivisto huumorimiehenä myhäilee huvittuneena hautajaistensa ajankohdalle ja kansalliselle vapaapäivälle.

Joskus 2000-luvun alussa istuin papin vaatteissani Kluuvikadun kahvilan terassilla. Yliopistonkatua pitkin käveli pitkä, hieman kumarainen ja karismaattinen hahmo. Tunnistin hänet presidentti Koivistoksi. Yliopistonkadun jalkakäytävälle oli joku paikallinen pizzeria-yrittäjä sijoittanut jalallisen mainostaulunsa keskelle kulkuväylää. Koivisto pysähtyi kyltin eteen, nosti sen varmoin ottein ravintolan seinän viereen ja jatkoi eleettömästi matkaansa. Samalla hiljaisella, määrätietoisella ja luottamusta herättävällä tyylillä hän johti Suomea kohti syvempää demokratiaa ja tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa.

Rakas presidenttimme Mauno, ilta on laskeutunut ajan ylle. Lepää rauhassa, sillä aamu on kirkas!

Alkiolainen keskusta on kadonnut markkinaintoiluun

Keskusta kärsi kuntavaaleissa rökäletappion ja teki huonoimman vaalituloksen sotien jälkeen. Pitkän linja kepuvaikuttaja Seppo Kääriäinen ehti vaalianalyysissään jo laukoa Juha Sipilän vaihtoon sanomalla, että “Sipilän johdolla kaikki on saavutettu.”

Nykykeskustan ongelmana on etääntyminen vanhasta “alkiolaisesta” aateperinnöstä ja tuudittautuminen markkinauskoisuuteen. Heikomman puolelle keskusta ei ole asettunut pitkään aikaan ja peruskannatajien usko Sipilään alkaa horjua. Ainoastaan maakuntahallintoon kytkeytyvä kepulainen vallankaappaus pitää Sipilän pinnalla.

Pääministerin viime vuoden poliittiset virheet tulevat keskustalle kalliiksi. Sipilän Yle-manipuloinnin vuoksi Suomi on menettänyt sananvapauden ykkösaseman maailmassa. Hallituksen ministerien ylikuormitus vei melkein Jari Lindströmin hengen. Kun vielä limuviinat saadaan maitokaupppoihin, on raittiusmiehenä tunnetun Sipilän polittinen tie kevätroudan tuhoama.

Suomi tarvitsee 100-juhlavuoden kunniaksi politiikkaa, joka yhdistää kansaa. Sipilän hallintarekisterilain suoja kaverisijoittajille ei tue tätä tavoitetta lainkaan. Jotta ay-kenttä jatkossa voisi suostua kikyn tyylisiin ratkaisuihin, täytyy kasvun eväät jakaa tasaisemmin. Täälläkin hetkellä rikkain kymmenes Suomessa kahmii yli 90 prosenttia kansantuotteen kasvusta. Onko se oikein, kysyn vaan!

Suomalainen työ ansaitsee arvostuksensa takaisin. Me sosialidemokraatit uskomme mahdollisuuksien tasa-arvoon, jossa syntyperä tai varallisuustaso ei ratkaise ihmisen tulevaisuutta. Suomi on sen verran pieni kansa, että tarvitsemme kaikki osaajat kasvattamaan kansantuotettamme, jotta koulutuksesta, sivistyksestä ja terveydenhuollosta pidetään huoli. Siihen tarvitsemme kumppaniksi “alkiolaisen” keskustan, emme markkinauskoisuuteen hurhtanutta Sipilän porukkaa.