All posts by Mikko

Ihme nimeltä rohkaisu


Olin alustamassa Pohjois-Pohjanmaan kirjoittajien kokouksessa aiheesta Vastuullinen kirjoittaminen.

Menin coolisti mestoille ja aloitin kertomalla oman tarinani kirjoittajana.

Mulla on ollut aina erikoinen suhde kieleen ja kirjoittamiseen. Mut laitettiin ekalla luokalla ruotsinkieliseen kouluun Oulussa. Vaikka isoäitini puhui mulle aina ruotsia, olin aivan kuutamolla kielestä koko ekan luokan. Jopa niin pahasti, etten oppinut lukemaan lainkaan. Toisella luokalla vanhempani tajusivat tilanteen ja siirsivät mut Paulaharjun kouluun suomenkieliselle luokalle. Olin oikeastaan koko kouluajan kujalla äidinkielestä. Neljännellä luokalla sain äidinkielen kielioppikokeesta puhtaan nelosen. En osannut siis absoluuttisesti mitään.

Aina lukion kolmannelle asti elin siinä ymmärryksessä, että olen luuseri äidinkielessä. Vasta kun äidinkielen opettaja vaihtui juuri ennen ylppäreitä, tapahtui iso käänne; Hän pysäytti mut kerran koulun käytävällä ja kysyi:” Mikko, miksi tuherrat niin surkeita aineita, vaikka osaat oikeesti kirjoittaa.” Olin ymmälläni, miten niin muka. En mää osaa.

Se, että tuo opettaja uskoi muhun, sai mut ensimmäistä kertaa elämässäni yrittämään. Kirjoituksissa C vaihtui ihan johonkin muuhun kirjaimeen ja rakastuin kieleen. Siitä tuli lopulta mun ammatti, elinikäinen tehtävä. Olen kirjoittanut pari kirjaa, ollut päätoimittajana ja nyt viestintäjohtajana Oulussa.

Kun tänään kerroin tarinaani ammattikirjoittajien edessä, kyyneleet alkoivat yllättäen tulvia silmäkulmistani. Joku pato murtui. Tajusin, etten ollut koskaan kertonut julkisesti sitä, minkälainen matka mulla on ollut nykyisiin tehtäviini. Tarinan opetus on se, että tarvitsin jonkun turvallisen aikuisen, joka uskoi minuun. Siitä syntyi mulle koko elämääni kannatteleva ihme.

Rakkaat, muistakaa rohkaista nuoria! Tukekaa heikkoja, tökkikää laiskoja. Vain yksi rohkaiseva lause voi muuttaa nuoren ihmisen koko maailman!

Tämän illan olen pillittänyt helpotuksesta ja kiitollisuudesta. Sellaista se välillä on, mutta hemmetin puhdistavaa.

Matti Ahde on poissa

Viimeinen yhteiskuva

Rakas Matti on nukkunut pois. Surullinen, mutta kiitollinen mieli Matin huikeasta elämästä. Hän oli todellinen tahtopoliitikko, sosiaalinen nero ja oikeudenmukaisuuden airut. Hänen mukaansa poliitikon tehtävä on edustaa kansaa markkinoihin päin, eikä päinvastain. Hän valitsi aina toiminnassaan heikomman puolen, oli äänettömien äänitorvi.

Nyt on iso ikävä. Muistelen Mattia Pyykösjärvellä 1980-luvun puolivälissä. Miten hän opetti minulle tenniksen ja kitaransoiton salat. Ympärisöministerinäkin hänellä oli aikaa poikien pihapeleille.

Matti oli minun merkittävin esikuvani poliitikkona ja ihmisenä. Rauha hänen muistolleen. Matti oli valona muille. Meidän tehtävä on kantaa Matin valoa tässä ajassa, jossa synkkiäkin sävyjä on paljon ilmassa.

Kun haastattelin Mattia viimeisen kerran hän puhui kuolemastaan näin: “Kun hautajaisissa arkkuni lähtee kohti kirkkomaata, tietäkää, että kannatte onnellista ja kiitollista miestä. Olen saanut elämältä niin paljon.”

Matti siunataan haudan lepoon Kallion kirkossa lauantaina 25.1. klo 12. Tilaisuus on kaikille avoin. Saan esittää tilaisuudessa Matin rakastaman laulun Maan korvessa kulkevi lapsosen tie yhdessä siskoni Johannan kanssa.

Voimia Hilkka, Timo, Jussi ja Tiina. Matti on hyvissä käsissä, Taivaan Isän väkevillä käsivarsilla.

Ihmisistä ja armosta

Tänään on ollut herkkä ja hieno päivä. Sain olla mukana siunaamassa ystävääni Pekka Asikaista seurakuntayhtymän johtajan virkaan.

Viimeisen viikon olen ollut myrskyn silmässä varomattoman huumorini vuoksi. Sen vuoksi tuntui parantavalta jakaa tänään Oulun tuomiokirkossa ehtoollista, katsoa jokaista vuorollaan silmiin ja sanoa: Kristuksen veri, sinun puolestasi vuodatettu.

Sittenkin tärkeintä hengellisyydessä on yhteys ihmisten kanssa, niidenkin kanssa, jotka ajattelevat uskosta ja elämästä eri tavalla. Virheitä tehnyt pappikin sai kokea ihmisten katseissa armon, samanlaisen kuin Pietari aikoinaan temppelin esipihalla. Se tuntui sanomattoman puhdistavalle. Kiitollinen mieli.

“Perkele, ne jätteet on ajettava Suomesta!”

Tärisen vieläkin. Vihan vimma vyöryi päälleni sillä voimalla, että oksennusta on vaikea pidätellä. ”Perkele, ne jätteet on ajettava pois Suomesta.” Ihmisyyden kuolemaa juhlitaan juuri tänään Oulun kaupungintalon edustalla, kun YK:n ihmisoikeuksien julistuksesta tulee kuluneeksi tasan 70 vuotta. Ironialla on välillä liiankin kalmanhajuiset kidukset.

Kirjoitan tätä maanantai-iltana. Tulin juuri perussuomalaisten järjestämästä mielenilmauksesta, jossa toivotettiin maahanmuuttajat alimpaan helvettiin. Taustalla on tietenkin Oulussa paljastuneet turvapaikanhakijoiden anteeksiantamattomat seksuaalirikokset alaikäisiä oululaistyttöjä kohtaan. Tapahtuman pääagitaattori BB-Sebastian todella tietää, mistä narusta vetää. Viha ja osattomuus ovat valtavia käyttövoimia, joita perussuomalaiset ovat taitavia valjastamaan poliittiseen käyttöön. Raiskatuilla ratsastaminen on raiskaamisen jälkeen alhaisinta, mitä tiedän. Kun kaikki tämä tehdä hyväksikäyttämällä, ollaan tekemässä rikosta ihmissyyttä vastaan.

BB-Sebastian huutaa kiroilujen ja haukkumisten sävyttämien puheenvuorojen sekaan:” Puhutaan, niin ettei kuitenkaan päädytä oikeuteen. Minulla on siitäkin kokemusta.”, hän naurahtaa. Mikrofonin ääreen raahautuu entistä pettyneempää väkeä. Promillemäärä osallistujien keskuudessa on poikkeuksellisen korkea. Pelkään koko ajan, että joku alkaa käyttäytyä väkivaltaisesti. Vilkuilen jatkuvasti ympärilleni ja menen varmuuden vuoksi seinän viereen seisomaan. Kaupungintalon edessä olevan joulukuusen ympärillä seisoo pari turistia ihmeissään. Toinen tulee kysymään minulta, mistä oikein on kysymys. Olen niin turtana, etten saa sanotuksi mitään.

Vartin retriitti -kirjan kuvitus
Kuva: Sanna Krook

Tätä kirjoittaessani ei henki oikein kulje. Tunne on samanlainen kuin olisin selvinnyt täpärästi hirvikolarista. Vapina on vahvasti läsnä, eivätkä sormet tahdo oikein löytää oikeita kirjaimia. Pahoittelen mahdollisia lyöntivirheitä, vaikka toimituspäällikkömme ne varmasti korjaa.

Ja silti, olen yhä edelleen sokissa siitäkin, mitä nuoret turvapaikanhakijamiehet tekivät noille pienille tytöille. Eikö ihmisyyden hautajaisten kellot soineet missään? Onko mahdollista kasvaa tässä maailmassa niin, että toisen ihmisen ruumilla ja sielulla ei ole mitään arvoa? Onko, eihän ole. Ja siltikin.

Presidentti Tarja Halonen sanoi viikonloppuna, että näiden nuorten turvapaikanhakijoiden ongelmana on suvun ja perheen kontrollin puute. Viisaasti sanottu. Olisi siis jatkossa selvästi suosittava turvapaikkapolitiikassa kokonaisia perhekuntia, jotta suvun kontrolli estäisi tällaiset hirveydet. Nuoret miehet ilman tarkoitusta, työtä ja tulevaisuuden uskoa ovat tikittävä aikapommi.

Pelottaa, mihin tämä suomalainen yhteiskunta on ajautumassa. Muukalaisvihasta on kovaa vauhtia tulossa kevään vaalien täsmäase, jolla perussuomalaiset haluavat säilyttää asemansa hinnalla millä hyvänsä. Tässä vastemielisessä taistelussa sivistyneiden ihmisten on säilytettävä malttinsa. Vihaan ei pidä vastata vihalla, vaan totuudella ja rakkaudella. Tapahtuneista pitää uskaltaa puhua niin kuin asiat ovat, mutta ilman vihan myrkyttämää mieltä.

Tärinä vaimenee hitaasti. Verenkierto palailee sormiin vielä verkkaisemmin. On jotenkin hämmentävää, että muutama kuukausi sitten BB-Sebastian nosti Oulun valtuustossa hirveän äläkän, kun sana ”ihmisroska” mainittiin. Nyt pari kuukautta myöhemmin, hän juontaa tilaisuuden, jossa puhutaan maahanmuuttajista ”jätteinä” ilman, että kukaan puuttuu asiaan. Tätä on politiikka vastenmielisimmillään.

P.S. Kun tämän kirjoituksen julkaisin viikko sitten, vihaposti on sen jälkeen ollut ylitsevuotavaa: Lapsiani ja vaimoani on uhkailtu mm. raiskauksilla. Vastenmielistä.

 

 

 

Anteeksilöytäminen on aikamme suurin teko

Anteeksipyytämisestä on kehkeytynyt viime kuukausina varsinainen mediasirkus. Olemme nähneet tv-ruuduissa vakavailmeisiä väärintekijöitä Aku Louhimiehestä Jari Sillanpäähän. Olemme ottaneet ”sohvaperunajumalan” roolin, jossa anteeksipyynnön aitoutta, kattavuutta ja ajoitusta arvioidaan sormisyötävien ja parin viinilasin äärellä. Uskonkin, että seuraava tosi-tv-hitti on nimeltään Suurin anteeksipyytäjä juontajanaan piispa Teemu Laajasalo.

Viestintätoimisto Tekirin hallituksen puheenjohtaja Harri Saukkomaa kirjoitti maaliskuun lopussa mainion kolumnin Suur-Keuruu-lehdessä, jossa hän antoi repullisen ohjeita anteeksipyytäjälle. Hän jopa mainitsi, että anteeksipyyntö on aikamme suurin teko. Saukkomaan oivaltavassa (ja ehkä ironisessa) kolumnissa anteeksipyyntö nähdään taitavana henkilöbrändin hallintakeinona, joka voi mullistaa ihmisten elämän. Saukkomaan teesit hyvään anteeksiantoon ovat selkeitä: Älä pahoittele, vaan pyydä anteeksi. Pyydä anteeksi vain asianosaisilta. Anteeksipyynnön tarkoitus on se, että tiedät, miltä loukatusta tuntuu.

Saukkomaan ohjeet osuvat tarkasti maaliin ja estävät loukkaajan joutumasta liiallisen lynkkauksen kohteeksi. Anteeksipyytämisestä onkin siis alkanut tulla taidetta, jossa anteeksipyyntöakti tulee tärkeämmäksi kuin itse asia, jota anteeksipyyntö koskee. Aku Louhimiehen kehonkieli ja vilpittömyyden arviointi ovat siis loppupeleissä keskeisemmässä roolissa kuin näyttelijöiden kokema sopimaton käytös.

On totta, että anteeksipyytämiseen kulminoituu jotain hyvin olennaista ihmisten välisistä suhteista. Pelkkä väärin tekemisen tunnustaminen ei kuitenkaan riitä, vaan tärkeää on myös anteeksiantamus. Professori Paavo Kettunen kirjoittaa kirjassaan Hengellinen häpeä anteeksiantamuksesta näin:” Anteeksiantamus ei ole antamista tai tekemistä, vaan sen löytämistä, että olemme enemmän samanlaisia kuin erilaisia niiden kanssa, jotka ovat meitä loukanneet.” Ei siis ole olemassa hyviä ja pahoja ihmisiä, vaan hyvän ja pahan raja kulkee jokaisen ihmisen keskeltä.

Loppupeleissä anteeksiantaminen ei ole antamista tai saamista, vaan se on löytämistä. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta tie “anteeksilöytämiseen” on usein vuosikymmenten työ. Kun meitä on loukattu sydänjuuria myöten ja tuntuu, ettei sydän pysty päästämään irti katkeruudesta, on anteeksiannolle annettava riittävästi aikaa. Kiirehtimällä anteeksianto ei koskaan ole aito. Sen vuoksi anteeksilöytäminen on mielestäni aikamme suurin teko.

Yksi asia, joka anteeksiannon prosessissa jää usein tekemättä, on parannus. Vaikka parannus kuulostaakin uskonnolliselta termiltä, sen sisältämä ajatus on erittäin käyttökelpoinen myös ihmissuhteissa. Parannuksella tarkoitetaan itse asiassa mielenmuutosta. Anteeksisaamisen jälkeemme emme vain säntää uusiin ”synteihin”, vaan muutamme käyttäytymistämme perusteellisesti. Parannus on pysyvää käyttäytymisen muutosta.

On mielenkiintoista nähdä, mihin anteeksipyytämisen viihteellistäminen johtaa yhteiskunnassamme. Kun ihmissuhteita parantavasta käyttövoimasta tulee viihdeteollisuuden työkalu, ollaan vaarallisilla vesillä. Elämme tunnereaktioiden kulta-aikaa, jolloin julkinen itku on tae menestykselle ja taloudelliselle voitolle. Huomaan kaipaavani aikaa, jolloin suurimmat tunteet eletään pienemmissä yhteisöissä, eikä kukaan ulkopuolinen hyödy niistä taloudellisesti.

Eroisän toive: Rakentakaa lisää uimahalleja!

Aamu Porvoon käräjäoikeuden aulassa tuntuu kalsealta. Etsin sopivaa lomaketta vastaanottotiskiltä. Katse harhailee levottomana, kunnes löydän sopivan. Avioerohakemus. Jo pelkkä otsikko saa pulssini kiihtymään.

Pienen empimisen jälkeen saan täytettyä kaavakkeen. Menen virkailijan luo jättääkseni hakemuksen. Tiedän, että tämän jälkeen elämäni rakenteet romuttuvat perusteellisesti. On aloitettava aina maaperän puhdistuksesta alkaen, jos haluan oikeasti saada elämäni raiteilleni.

Virkailija katsoo minua pitkään; käy lomaketta huolellisesti läpi. Hän katsoo uudelleen silmiini hieman toruva ilme kasvoillaan. Yhtäkkiä hän hymähtää ja lausahtaa:” Ja pastorikin vielä.” Itsetuntoni rippeet murenevat käräjäoikeuden lattialle. Olen ollut tämän päätöksen edellä jo niin armoton itselleni, etten tuota puuskahdusta olisi enää tarvinnut. Mietin, voiko häpeään kuolla?

Avioeropäätöksen jälkeiset viikot kuluvat kuin sumussa. Raskainta on kertoa lapsille, että muutan pois juuri rakennetusta talosta. Pienimmät eivät edes ymmärrä, mitä kaikkea on edessä. Samalla kun päätän omasta tulevaisuudestani, tuomitsen lapseni viikonloppumatkaajiksi koko lapsuusiän ajaksi. Miten he kestävät vanhempien eron aiheuttaman ikävän ja häpeän?

Puolen vuoden kuluttua ero on virallisestikin astunut voimaan. Jos olisin tiennyt minkälaiseen henkiseen prosessiin ero minut vie, tuskin olisin uskaltanut vaarantaa mielenterveyttäni. Tosin huomaan, etten kadu eroani ollenkaan. Samalla kun huoli lapsistani on kova, oma henki on pikkuhiljaa alkanut kulkea.

Eron ensi askeliin on auttanut ennen kaikkea eron kokeneitten ystävien tuki. Aurinko nousee oikeasti päivä päivältä korkeammalle. Yllättävä lohtuni on ollut kunnan uimahalli. Eron jälkeen ikävä lasten läheisyyttä on huutava. Jokainen hermonpääni huutaa pienen ihon ikävää. Uimahallissa saan kunnolla olla lapsiani lähellä. Ihokontakti on molemmille meille suunnattoman tärkeää. Ja koska ero laittaa perheen taloudenkin sekaisin, on edullinen julkinen uimahalli eroisän paras kaveri.

Erosta toipuminen muistuttaa monessa kohdin masennuksesta selviämistä. Koskaan paraneminen ei etene tasaisesti, vaan takapakkeja tulee tasaisin väliajoin. Olennaista on muistaa, että harvoin mielen kuopat tuovat mieleen ne pimeimmät hetket. Suunta on takapakeista huolimatta ylöspäin.

Myös tutut ja sukulaiset saattavat tahtomattaan typerillä kommenteilla ajaa eronneen uuteen ahdistukseen. Muistan, kun tapasin erään lääkärituttavani uimahallin kassalla. Hän oli kuullut erostani, mittaili minua ja lapsiani päästä jalkoihin ja sanoi:” Päätit sitten erota ja tuhota lapsiesi tulevaisuuden.” Uintireissun jälkeen 8-vuotias tyttäreni kysyi possumunkki suussa:” Iskä, miksi se setä sanoi, että tuhoat meidän tulevaisuuden.” Julmuutta on monta lajia.

Erostani on jo kuusi vuotta aikaa. Vaikka yhteiskunnassamme on tänä päivä sallivampi ilmapiiri erojen suhteen, on ero edelleen yksi yhteiskuntamme haavoittavimpia tapahtumia. Monesti kuulee ihmisten sanovan, että nykyään erotaan liian helposti. Olen asiasta samaa ja eri mieltä. Eropäätös voidaan minunkin mielestä tehdä turhan hatarin perustein, mutta eroaminen ei ole koskaan helppoa.

Näin isänpäivän tienoilla haluan muistaa erityisesti isiä, joiden suhde omiin lapsiinsa on katkennut joko omasta tai ulkoisesta syystä. Yhteys omiin läheisiin on elämän tärkein voimavara, ja jos isä on erkaantunut lapsista, on sisäinen kaipaus valtavan voimakas rikkinäisen puhelimen molemmissa päissä.

Hyvät kuntapäättäjät, jos haluatte tukea eroperheitä, rakentakaa lisää uimahalleja!

Oulun suurin yhteisöverojen maksaja Anite Finland – Missä luuraavat Terveystalo ja Mehiläinen?

Suurkiitos näille vastuulliselle yrityksille, jotka maksavat veronsa Suomeen. Mietin vaan, missä luuraavat terveysjätit Terveystalo ja Mehiläinen? Luultavasti lomareissulla jossain veroparatiisissa. Näillekö haluamme luovuttaa terveydenhuollon rahat vapaaehtoisesti?!!

Anite Finland Oy:n yli 60 miljoonan euron verotettavasta tulosta yhtiö maksaa veroja lähes 11,8 miljoonaa euroa.
http://www.kaleva.fi/uutiset/oulu/oulun-suurin-yhteisoverojen-maksaja-anite-finland-kymmenen-listalla-tuttuja-nimia/774817/

Kaupungin vetovoima on pitovoimaa!

Istuin viime viikon torstaina Oulun strategiaseminaarissa. Hyvää dataa. Olennaista ei ole vain kaupungin vetovoima vaan pitovoima. Mitenkähän Helsinkiin hinkuva koulutettu nuoriso saataisiin ymmärtämään, että kaksion hinnalla saa Oulusta omakotitalon joen rannalta? Kun lapsia siunaantuu, vetovoima maan tasalle on kova.

Enää houkutelluksi ei riitä vain työelämä, vaan Työ ja Elämä. Oulu tarvitsee siis oman Helsinki-politiikan!