Banana Split

Minun mummolani sijaitsi 80-luvulla keskellä Helsinkiä. Kun luokkatoverini lähtivät kesälomalle Padasjoelle tai Janakkalaan, minä suuntasin keskelle pääkaupungin ihmisvilinää.

Lapsuuden kesistä parhaiten on mieleeni piirtynyt Seurasaaren nudistiranta. Olin mummilleni oikea näyttelyesine, varsinkin kun istuimme suvi-iltoina naisten puolen ylälauteilla. Ensimmäisenä lapsenlapsena sain tietenkin jakamattoman huomion. Ja voi sitä ylpeyden kuulautta, joka loisti mummin kasvoilta, kun makoilimme nakurannan hiekoilla kylki kyljessä, iho ihoa vasten.

Kesäloman viikot Töölössä olivat unohtumattomia. Muistan, kuinka useana päivänä viikossa menimme keskustan Stockmannin lastenosastolle ja mummi kuiskasi minulle:” Nyt saat Mikko ottaa itsellesi juuri sen lelun, jonka olet aina halunnut.” Ja minähän otin. Kerrankin valitsin niin suuren leijonan, että kantojuhdaksi tarvittiin tavaratalon hissityttö.

Erään ostosreissumme jälkeen istuimme tavaratalon jäätelöbaarissa. Olin tilannut tapani mukaan Banana split –jäätelöannoksen. Kun olin ahminut pallotolkulla jäätelöä, mummi kysyi, halusinko kenties vielä toisen annoksen? Naapuripöydän vanha setä oli ilmeisesti seurannut mässäilyämme ja tokaisi: ”No, eikö tuolle pojalle mikään riitä? Pitääkö lapsille kaikki antaa tässä maailmassa?”

Mummi katsoi setää lempeästi ja sanoi:” Tulee vielä aika, jolloin en voi enää syödä jäätelöä ainoan lapsenlapseni kanssa.” Mummi otti kädestäni kiinni ja talutti minut autoon.

Kahden viikon päästä kuulin musertavan suru-uutisen: Mummi oli nukkunut pois vain 55 vuoden iässä. Leukemia oli vienyt voiton.

Rutistin suurta leijonaani ja mieleni teki taas jäätelöä.