Category Archives: Vartin retriitti

Liikaa kolehtia

Sotien jälkeen Pohjanmaalla väki kokoontui lestadiolaisseuroihin. Väkevien puheiden ja sielukkaiden laulujen välissä kerättiin rahaa sotaleskien perheille. Kolehtihaavi kiersi kiivaaseen tahtiin seurakansan käsissä, koska avuntarvitsijoita oli huima määrä.

Kun rahankeruu viimein päättyi, seurojen pääpuhuja siunasi kolehdin ja siirtyi talon isännän kanssa laskemaan rahoja. Haavista löytyi pääasiassa kolikoita sekä muutama irrallinen seteli. Kun laskijat vielä lopuksi kurkistivat kolehtihaavin pohjalle, löytyi sieltä erikoinen ja painava setelinippu, joka oli sidottu kuminauhalla. Yhteensä nipussa oli nykyrahassa mitattuna 10 000 euroa. Laskijat seisoivat haavi auki suuren saaliin nähtyään.

Seurojen pääpuhuja epäili välittömästi, että lahjoituksessa täytyi olla jokin virhe. Entä, jos joku iäkäs seurakävijä oli vahingossa laittanut koko omaisuutensa haaviin? Niinpä laskijat päättivät, että he varovasti kysyisivät väeltä, ettei vain joku olisi vahingossa antanut liikaa.

Kun pääpuhuja hiljaisesti kysyi mahdollisesta liiasta lahjoituksesta, ei kukaan seurakansasta inahtanutkaan. Hän katseli tarkkaavaisesti väkeä silmästä silmään, mutta kukaan ei näyttänyt reagoivan. Lopulta pääpuhuja kailotti kovaan ääneen:” No ei kai nyt kukaan sentään koko omaisuuttaan ole kolehtiin laittanut! Jos näin on, niin vielä saa omansa takaisin.”

Seurasi pitkä hiljaisuus. Lopulta kylän rikkain mies sanoi:” Se summa oli kyllä ihan oikein.”

Varakkaita syytetään usein ahneudesta. Aina kolehtihaaviin ei tarvitse kuitenkaan antaa koko elämäänsä. Nimittäin toisen liika voi pelastaa toisen elämän.

Lastenkutsut

Kello on tuskin seitsemääkään, kun pieni tyttäreni tulee ravistelemaan minut hereille: ”Iskä, herää, nyt täytyy nousta.” Ensimmäisenä hän kysyy, milloin vieraat oikein saapuvat. Sanon rauhallisesti, että vieraat tulevat vasta kahdelta, joten vielä voi ihan rauhassa ottaa pienet aamu-unet. Mutta päivänsankari on innostuksesta niin virkeä, ettei unihiekasta ole enää muruakaan jäljellä.

Opettelemme hetken yhdessä kellotaulua. Kun kello seitsemästä laskee kasteen, on aikaa juhlien alkuun vielä 1,2,3,4,5,6, seitsemän tuntia siis peräti 14 muumijaksoa! Tyttö lähes lamautuu. Lohdutan, että aika kyllä kuluu nopeasti, koska juhlien valmistelussa kello juoksee todistettavasti nopeammin.

Kahdeksan maissa lähdemme tyttären kanssa kauppaan ostamaan puuttuvat juhlatarvikkeet. Lastaamme kärryyn ilmapalloja, paukkupatruunoita ja kissanaamioita. Lopuksi ostamme juhlavieraille vielä pienet karkkipussit.

Viimein kello on kaksi ja talo täyttyy pienistä juhlijoista. Tyttäreni on kutsunut koko päiväkotiryhmän lastenkutsuille. Kaksitoista 6-vuotiasta on mille tahansa talolle kohtuullinen rasitus.

Kun viimein saan pikkuväen istutettua juhlapöytään, on onnittelulaulun ja kynttilöiden puhaltamisen vuoro. Ensi yrittämällä sammuu kynttilöistä viisi. Viimeisen sammumiseen tarvitaan toinen puhallus. Ja niin alkaa hillitön herkuttelu.

Ennen kuin on leikkien aika päätämme laatia juhlapäivälle säännöt. Lapset saavat ne itse päättää. Sovitaan, ettei juosta mukit käsissä. Päätetään, ettei saa töniä. Lopuksi tyttäreni sanoo, ettei synttäreiden aikana saa käyttää kännykkää. Porukka hiljenee – eihän kellään vieraista ole vielä kännykkää! Tunnen oman puhelimen painon taskussa. Päiväsankari tarkoittikin minua.

 

Banana Split

Minun mummolani sijaitsi 80-luvulla keskellä Helsinkiä. Kun luokkatoverini lähtivät kesälomalle Padasjoelle tai Janakkalaan, minä suuntasin keskelle pääkaupungin ihmisvilinää.

Lapsuuden kesistä parhaiten on mieleeni piirtynyt Seurasaaren nudistiranta. Olin mummilleni oikea näyttelyesine, varsinkin kun istuimme suvi-iltoina naisten puolen ylälauteilla. Ensimmäisenä lapsenlapsena sain tietenkin jakamattoman huomion. Ja voi sitä ylpeyden kuulautta, joka loisti mummin kasvoilta, kun makoilimme nakurannan hiekoilla kylki kyljessä, iho ihoa vasten.

Kesäloman viikot Töölössä olivat unohtumattomia. Muistan, kuinka useana päivänä viikossa menimme keskustan Stockmannin lastenosastolle ja mummi kuiskasi minulle:” Nyt saat Mikko ottaa itsellesi juuri sen lelun, jonka olet aina halunnut.” Ja minähän otin. Kerrankin valitsin niin suuren leijonan, että kantojuhdaksi tarvittiin tavaratalon hissityttö.

Erään ostosreissumme jälkeen istuimme tavaratalon jäätelöbaarissa. Olin tilannut tapani mukaan Banana split –jäätelöannoksen. Kun olin ahminut pallotolkulla jäätelöä, mummi kysyi, halusinko kenties vielä toisen annoksen? Naapuripöydän vanha setä oli ilmeisesti seurannut mässäilyämme ja tokaisi: ”No, eikö tuolle pojalle mikään riitä? Pitääkö lapsille kaikki antaa tässä maailmassa?”

Mummi katsoi setää lempeästi ja sanoi:” Tulee vielä aika, jolloin en voi enää syödä jäätelöä ainoan lapsenlapseni kanssa.” Mummi otti kädestäni kiinni ja talutti minut autoon.

Kahden viikon päästä kuulin musertavan suru-uutisen: Mummi oli nukkunut pois vain 55 vuoden iässä. Leukemia oli vienyt voiton.

Rutistin suurta leijonaani ja mieleni teki taas jäätelöä.

Vartin retriitti 13.3.2014: Toinen tie

Appiukkoni on kommunisti kovimmasta päästä. Äitinsä uskonnollisesta kasvatuksesta huolimatta kirkko ja sen edustama uskonnollinen vallankäyttö saa vanhan miehen sapen edelleen kiehumaan.

Istumme usein aamuyön tunteina parantamassa maailmaa elämää nähneen pirtin pöydän ääressä. Jostain syystä puheemme kääntyy poikkeuksetta elämän syvimpiin kysymyksiin. Minä pappina olen usein kuuntelijan roolissa, kun viisas appeni kertoo elämänsä sattumuksista. Pari viikkoa sitten kuulin häneltä tarinan rukouksesta.

Sodan jälkeen Pohjois-Suomen kylät kärsivät nälästä ja kylmästä. Appeni isä oli pitkään sairastanut keuhkotautia ja loppu oli lähellä. Äiti lähetti 12-vuotiaan poikansa lääkäriä vastaan 20 kilometrin päässä olevaan tienhaaraan. Ainoa kulkupeli oli hevonen.

Pakkasta oli yli 25 astetta ja matka pienelle pojalla lähes epäinhimillinen. Hevonen hengitti raskaasti nälästä ja kylmästä.

Kun viimein tienhaara oli edessä, lääkäriä ei näkynyt missään. Appeni odotti risteyksessä ikuisuuden, muttei lääkäriä kuulunut. Lopulta hän risti äitinsä opetuksesta kätensä ja rukoili: “Jumala, jos todella olet olemassa, älä anna isän kuolla. Lähetä lääkäri paikalle. Auta.”

Mutta lääkäriä ei kuulunut. Raskain ajatuksin poika lähti kotimatkalle.

Kun hän saapui syrjäisen pientalon portille, oli häntä äiti vastassa. Lääkäri oli tullut toista tietä isän avuksi. Muutaman päivän päästä tauti taittui ja isä parantui entiselleen.

Se oli pyhä hetki vanhan pirtin pöydän ääressä. Mietin: Onneksi Jumala voi käyttää aina toista tietä. Sellaista, jota me ihmiset emme voi koskaan itse nähdä.