Aamu Porvoon käräjäoikeuden aulassa tuntuu kalsealta. Etsin sopivaa lomaketta vastaanottotiskiltä. Katse harhailee levottomana, kunnes löydän sopivan. Avioerohakemus. Jo pelkkä otsikko saa pulssini kiihtymään.

Pienen empimisen jälkeen saan täytettyä kaavakkeen. Menen virkailijan luo jättääkseni hakemuksen. Tiedän, että tämän jälkeen elämäni rakenteet romuttuvat perusteellisesti. On aloitettava aina maaperän puhdistuksesta alkaen, jos haluan oikeasti saada elämäni raiteilleni.

Virkailija katsoo minua pitkään; käy lomaketta huolellisesti läpi. Hän katsoo uudelleen silmiini hieman toruva ilme kasvoillaan. Yhtäkkiä hän hymähtää ja lausahtaa:” Ja pastorikin vielä.” Itsetuntoni rippeet murenevat käräjäoikeuden lattialle. Olen ollut tämän päätöksen edellä jo niin armoton itselleni, etten tuota puuskahdusta olisi enää tarvinnut. Mietin, voiko häpeään kuolla?

Avioeropäätöksen jälkeiset viikot kuluvat kuin sumussa. Raskainta on kertoa lapsille, että muutan pois juuri rakennetusta talosta. Pienimmät eivät edes ymmärrä, mitä kaikkea on edessä. Samalla kun päätän omasta tulevaisuudestani, tuomitsen lapseni viikonloppumatkaajiksi koko lapsuusiän ajaksi. Miten he kestävät vanhempien eron aiheuttaman ikävän ja häpeän?

Puolen vuoden kuluttua ero on virallisestikin astunut voimaan. Jos olisin tiennyt minkälaiseen henkiseen prosessiin ero minut vie, tuskin olisin uskaltanut vaarantaa mielenterveyttäni. Tosin huomaan, etten kadu eroani ollenkaan. Samalla kun huoli lapsistani on kova, oma henki on pikkuhiljaa alkanut kulkea.

Eron ensi askeliin on auttanut ennen kaikkea eron kokeneitten ystävien tuki. Aurinko nousee oikeasti päivä päivältä korkeammalle. Yllättävä lohtuni on ollut kunnan uimahalli. Eron jälkeen ikävä lasten läheisyyttä on huutava. Jokainen hermonpääni huutaa pienen ihon ikävää. Uimahallissa saan kunnolla olla lapsiani lähellä. Ihokontakti on molemmille meille suunnattoman tärkeää. Ja koska ero laittaa perheen taloudenkin sekaisin, on edullinen julkinen uimahalli eroisän paras kaveri.

Erosta toipuminen muistuttaa monessa kohdin masennuksesta selviämistä. Koskaan paraneminen ei etene tasaisesti, vaan takapakkeja tulee tasaisin väliajoin. Olennaista on muistaa, että harvoin mielen kuopat tuovat mieleen ne pimeimmät hetket. Suunta on takapakeista huolimatta ylöspäin.

Myös tutut ja sukulaiset saattavat tahtomattaan typerillä kommenteilla ajaa eronneen uuteen ahdistukseen. Muistan, kun tapasin erään lääkärituttavani uimahallin kassalla. Hän oli kuullut erostani, mittaili minua ja lapsiani päästä jalkoihin ja sanoi:” Päätit sitten erota ja tuhota lapsiesi tulevaisuuden.” Uintireissun jälkeen 8-vuotias tyttäreni kysyi possumunkki suussa:” Iskä, miksi se setä sanoi, että tuhoat meidän tulevaisuuden.” Julmuutta on monta lajia.

Erostani on jo kuusi vuotta aikaa. Vaikka yhteiskunnassamme on tänä päivä sallivampi ilmapiiri erojen suhteen, on ero edelleen yksi yhteiskuntamme haavoittavimpia tapahtumia. Monesti kuulee ihmisten sanovan, että nykyään erotaan liian helposti. Olen asiasta samaa ja eri mieltä. Eropäätös voidaan minunkin mielestä tehdä turhan hatarin perustein, mutta eroaminen ei ole koskaan helppoa.

Näin isänpäivän tienoilla haluan muistaa erityisesti isiä, joiden suhde omiin lapsiinsa on katkennut joko omasta tai ulkoisesta syystä. Yhteys omiin läheisiin on elämän tärkein voimavara, ja jos isä on erkaantunut lapsista, on sisäinen kaipaus valtavan voimakas rikkinäisen puhelimen molemmissa päissä.

Hyvät kuntapäättäjät, jos haluatte tukea eroperheitä, rakentakaa lisää uimahalleja!