4. sunnuntai loppiaisesta
28.1.2007
Mikko Salmi

Matt. 8: 23.27

Jeesus astui veneeseen, ja opetuslapset seurasivat häntä. Järvellä nousi äkkiä ankara myrsky. Aallot löivät yli veneen, mutta Jeesus nukkui. Silloin opetuslapset herättivät hänet ja sanoivat: »Herra, pelasta meidät! Me hukumme.» »Miksi te noin pelkäätte, vähäuskoiset?» Jeesus sanoi. Sitten hän nousi ja nuhteli tuulta ja aaltoja, ja tuli aivan tyven. Ihmiset hämmästyivät ja sanoivat: »Mikä tämä mies on? Häntähän tottelevat tuulet ja aallotkin.»

Merisääennuste tänään: Suomenlahti ja Saaristomeri: Pohjoisen ja luoteen välistä tuulta 16 m/s.

Kovan tuulen varoitus: Pohjois-Itämeren itäosa ja Pohjanlahti: Pohjoisen ja luoteen välistä tuulta 19 m/s.

Myrskyvaroitus: Pohjois-Itämeren länsiosa ja Ahvenanmeri: Pohjoisen ja luoteen välistä myrskyä 21 m/s.

Ai ai. Tänään tulee paha keli. Ainakin viiden metrin aallot. Jäävätköhän Tallinnaan menevät pika-alukset satamaan vai lähteekö jonkun pienen varustamon paatti kokeilemaan onneaan? Kyydissä en minä ainakaan haluaisi olla, todellinen maakrapu, jonka mielestä meri on parhaimmillaan rannalta katsottuna, jalat tiukasta kuivalla maalla.

Viime sunnuntaina vietin pelon sekaisia hetkiä radioaalloilla. Maanantaina oli edessä lauttamatka Suomenlahden yli ja kuuntelin Merisäätä. Kotka-Rankki -10 pohjoinen 12 näkyvyys 20. No huh, Tallinnan-reissumme ei ainakaan kaadu tuuleen, ajattelin.

Mikähän siinä meressä on, kun noin hirvittää? Iso mies ja kaikkea! Kai se on se hallinnan menettämisen pelko. Laivan kapteenia harvoin tuntee. On ikään kuin toisten armoilla. Pelko kalvaa sielua ja estää merimatkasta nauttimista. Epävarmuutta on vaikea sietää. Riskien arviointi on päivän sana. Haluamme hallita, hallita ja hallita. Sellainen on ihminen.

Ei tainnut Gennesaretin järvelläkään olla ihannekeli. Evankeliumitekstissä ei tosin raivonnut talvimyrsky, mutta aikamoinen trombi kumminkin. Opetuslapsijoukko seurasi kiltisti Jeesusta, kun tämä halusi vastarannalle ihmismassoja karkuun. Takana oli pitkä opetuspäivä, ja oli tullut aika vetäytyä asumattomalle rannalle latautumaan. Väsyneenä Jeesus laahusti veneen perälle ja nukahti saman tien. Mestarikin oli välillä rättiväsynyt.

Omassa Lasten Raamatussani tämän päivän evankeliumin tarina kulkee nimellä: Jeesus tyynnyttää myrskyn. Kirjan kuvassa Jeesus on puolta pidempi kuin opetuslapset, ja hän majesteettisesti nuhtelee tuulta. Lapsen maailmassa tämä onkin aika lailla totta: Jeesus on muita päätä pidempi, yliluonnolliset voimat omaava sankari.

Jeesus tyynnyttää myrskyn. Jokin tässä asetelmassa sattuu nyt aikuisen silmiin. Jos Jeesus astui veneeseen ja opetuslapset seurasivat perässä, eiköhän muka Kaikkivaltiaana tiennyt mitä olisi edessä. Jeesus siis pikemminkin vie myrskyyn tai aiheuttaa myrskyn kuin tyynnyttää sen! Ehkä lapselle on helpompi kertoa, että Jeesus auttaa hädässä, kuin että Jeesus johtaa hätään tai aiheuttaa hädän.

Mitä sitten aikuinen haluaa tietää Jumalasta? Totuuden. Ihmisen todellinen usko ei voi rakentua vain nallekarhumaisen Jumalan varaan, sillä se ei vastaa maailman todellisuutta. Jumala kurittaa ja sallii kärsimystä niin paljon, että se vaatii jo selitystä. Raumalainen sananlasku neuvookin:. Jokk´ ei tunne Jumalaansa, menköön merelle.. Näin tekivät opetuslapset, miksemme mekin.

Jeesuksen seuraamisessa on kiehtovinta se, ettei hän pyydä meitä huviretkelle. Hän työntää meidät myrskyyn, ahdinkoon, hätään, umpikujaan jne. Hän ei säästele omiaan kärsimykseltä ja pelolta.

Mutta silti hän kutsuu uskoon ja järjenvastaiseen toivoon. Jeesus osoittaa, että kaiken myrskyn jälkeen tulee rauha, tyyni ja poutasää. Hän sanoo:. Älä pelkää. Minä olen sinut lunastanut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut. Sinä olet minun. Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky.. Väkevää tekstiä. Se, joka seuraa Jeesusta turvattomuuteen, saa kokea, että Jumala tarttuu väkevällä kädellä ja vetää ylös kuopasta. Jos siis etsit turvaa, elä vaarallisesti. Tähän paradoksiin kutsuu Jeesus meitä jokaista.

Niin opetuslasten vene kuin kirkkolaivammekin on usein kallellaan. Jumalan maailmassa tämän maailman myrsky on kuitenkin vain myrsky vesilasissa. Pelko vie meidät usein epäuskoon ja huudamme helposti:. Herra, pelasta meidät! Me hukumme!. Ei Herra halua kaikkia estää hukkumasta, mutta pelastaa hän silti haluaa jokaisen.

Miten on sinun myrskysi laita? Onkohan nyt jo tyyntä? Tunnetko mihin Jeesus on Sinut kutsunut?

Loppuun kerron erään myrskyisen tarinan:

Yhtenä iltana meri raivosi kovasti. Tuuli yltyi yltymistään ja satoi kaatamalla.

Sinä iltana sattui pieni laiva matkustamaan avomerellä. Laiva keinui raskaasti aallokossa. Tavarat sinkoilivat pöydillä, ihmiset kaatuivat ja rajuilma tuntui vain yltyvän. Kun myrsky vain jatkui, ihmisiä alkoi pelottaa. He pelkäsivät, että laiva ei kestäisi, vaan uppoaisi ja veisi heidät kaikki meren pohjaan.

Pelko valtasi koko matkustajajoukon, jotkut oikein itkivät. Aikuiset rauhoittelivat lapsia, mutta hekin pelkäsivät. Vain yksi pieni poika istui seinään nojaten ja luki kirjaa kaikessa rauhassa. Hän ei näyttänyt yhtään pelokkaalta.

Aikuiset ihmettelivät suuresti tuota pientä poikaa. Poika kyllä näytti tarpeeksi suurelta tajutakseen vaaran. Miten ihmeessä hän pystyi olemaan noin levollinen, vaikka selvästi koko joukko oli hädässä. Lopulta yksi aikuisista ei enää voinut hillitä uteliaisuuttaan, vaan kysyi pojalta:
- Miten ihmeessä olet noin rauhallinen? Eikö sinua pelota
- Ei minua pelota, vastasi poika, minun isäni on tämän laivan kapteeni.

Tunnetko oman laivasi kapteenin? Kuka hän on? Ainakin hän tahtoo viedä Sinut satamaan. Niin, ja mites se merisää: tyyntä ja myrskyä luvassa. Sen enempää ei kukaan tiedä.

Joulun alla julkaistiin Raamatun henkilöihin pohjautuva artikkelikirja Hyvät, pahat ja pyhät - Henkilökuvia Raamatusta. Mä eläydyin omassa tekstissäni Joosefin rooliin. Olkoon teksti oma joulukirjoitukseni Sinulle! Liitteenä teksti!

Kuvassa keskellä - Joosef

Jumppasalin Joosef

Kotoa piti tuoda omat froteepyyhkeet kouluun. Äidin vanha, kirkkaansininen kylpytakki oli lähes täydellinen. Vielä ruskeaa nahkanarua päähinettä varten ja valmista tuli! Ai niin, ja sauva piti olla ihan niin kuin paimenilla: jääpallomaila, Oulun Betlehemissä.

Ja niin Jeesus-lapsen isä oli valmis astumaan koulun jumppasalin näyttämölle. Siinä seisoi Joosef (tai oikeammin 9-vuotias Mikko-poika!), komearyhtinen nuorimies, jonka punaiset kutrit pilkistivät esiin froteepyyhkeen alta. Se oli Joosefin todellinen tähtihetki. Ei epäilystäkään kuka oli näytelmän pääosassa! Maria ja Jeesus-lapsi nököttivät uljaan isän jalkojen juuressa. Isän ylpeyttä verisuonet pullollaan Joosef nautti joka hetkestä. Siinä ei paljon sijaisisyys painanut. Esikoispojan syntymästä iloittiin rinta pystyssä ilman muttia.

Tuiran ala-asteen 80-luvun joulukuvaelmiin on herkistävää palata. Joulu Joosefina oli pienen koulupojan unelmien täyttymys. Lapsen mielessä ei paljon laskeskeltu Joosefin saamia palstamillimetrejä Raamatun sivuilla. Joulukuvaelmassa Joosef oli ehdottomasti poikien pääosa, koska Jeesuksena käytettiin aina nukkea. Pienen pojan näkökulmasta Joosef oli kova jätkä, pyhän lapsen isä, jonka isyydestä ei sen enempää tarvinnut väitellä. Joosef ei ollut sivuosassa, vaan perheenisänä haastavassa tilanteessa, jossa nuorelle parille oli syntynyt esikoinen.

Koulumaailmassa joulu kapeutuu helposti vain tyttöjen juhlaksi. Joulukuun alussa on ne "ruotsalaisväritteiset" Lucia-juhlat. Muistan kuinka tytöt sovittivat kynttiläkruunuja Lucia-juhlaa varten. Sitten valittiin vielä päälucia ja kaksi apuluciaa, jotka toivat valoa luokkahuoneeseen. Kerran vuodessa sai jälleen yksi prinsessaunelma täyttymyksensä.

Kun juuri oli selvitty Lucia-humusta, alettiin etsiä sopivaa henkilöä neitsyt Mariaksi. Ja kyllähän tytöt saivat kaiken näyttämään niin tärkeältä ja ainutlaatuiselta! Siinä jäivät monesti poikien sankarikuvitelmat tyttöjen jalkoihin. Kun Mariasta oli vouhotettu tarpeeksi, valittiin Joosef, paimenet ja Itämaan tietäjät. Tytöistä tehtiin vielä taivaallinen sotajoukko, ja näin kuvaelman roolijako oli selvä. Vaikka pojat pitivätkin matalaa profiilia roolijakojen yhteydessä, niin kyllä sisällä säkenöi, kun kuuli saavansa jonkun roolin. Ja kerran oli minun vuoroni olla Joosef. Jo silloin ajattelin, että olisipa minulla joskus oma perhe. Vaimona yhtä kaunis tyttö kuin tuo Maria ja oma lapsi, esikoinen, jota voisi suojella ja olla niin urhea… Melkein yhtä urhea kuin Joosef.

Pari vuotta sitten joulukuvaelma muuttui näytelmästä tosielämäksi. Meidän perheeseen syntyi esikoinen, neiti Kesäheinä, joulupäivänä. Aivan joulupäivänä! Sukulaisille ja ystäville olin kirjoittanut joulun alla, että tänä jouluna olemme tehneet matkaa "pyhän perheen kanssa". Joulupäivänä ajattelin, että pitiköhän nyt ihan samoja jälkiä seurata! No, neiti Kesäheinä oli kuitenkin hyvin sisäistänyt isänsä ajatukset ja kohteliaasti syntyi Jeesuksen kanssa samana päivänä. Oli siinä läheisillä metkaa irvailla joulukirjeestäni. Joulun lapsen ihme tuli ainakin kerran elettyä täydesti.

Sairaalan käytävillä mieleeni palasi taas muistot Joosefista ja koulun joulukuvaelmasta. "Nyt olin oikeasti sen Joosefin housuissa" - ajattelin. Kun katselin pientä tonttulakkipäistä tytärtäni, tajusin että jokin oli muuttunut perusteellisesti. Enää en elänyt vain itselleni. Olin vastuussa perheestäni ja tuosta pienestä tuhisijasta. Vastuu painoi kolme ja puoli kiloa, nyt jo lähes viisitoista. Mutta vastuu tuntui myös hyvältä. Tähän tehtävään olin valmistautunut jo ensimmäisestä joulukuvaelmasta alkaen.

Suomalaisen synnytyssairaalan ja Betlehemin eläinsuojan väliin mahtuu aika monta hygieniatasoa. Meillä oli Porvoon sairaalassa perhehuone ja hoitajia ympärillä pilvin pimein, jotka tiesivät kaiken vastasyntyneistä. Joosefin piti luottaa vain omaan vaistoonsa, tallin vieraisiin ja morsiamensa puheisiin. Huh, kovaa hommaa. Nykyisessä sairaalamiljöössä helposti kadottaa käsityksen Jumalasta elämän ja kuoleman Herrana. Helposti ajattelee, että pienen lapsen henki on kätilön tai anestesialääkärin käsissä. Joosef ei voinut muuta kuin luottaa Luojan varjelukseen. Parasta terveydenhuoltoa oli rukous. Hoitovirheestä ei voinut valittaa potilaslautakunnalle.

"Tässä sitä nyt ollaan" -ajattelin. "Pienen tytön isänä". Synnytykseen ei sisältynyt mitään poikkeuksellista. Mies seisoo statistina vieressä, kun nainen näyttää voimansa. Tosi avuton olo, mutta kuitenkin vahva tunne siitä, että on tärkeää olla paikalla. Vaikka ihan varmuuden vuoksi, jos tuo pian äidiksi muuttuva voimanpesä jotain tarvitsee. Synnytyksestä muistan sähköanturan, joka laitettiin lapsen päälakeen jo tunteja ennen synnytystä. Nuo syntymättömän lapsen sydänkäyrät ovat syöpyneet verkkokalvoilleni pysyvästi. Hetkeksi hävinnyt pulssi sai oman sydämen levottomaksi. Ei mahtanut Joosefilla olla näitä huolia, kun tuskin tiesi, mikä oli edes sydän. Kammioista ja eteisistä hän oli autuaan tietämätön. Tieto lisää siis tuskaa. Mutta kyllä tietämättömyyskin voi olla pelottavaa. Joosefin murheet olivat ihan eri tasolla kuin minun. Hän ei tiennyt lapsen oikeasta isästä juuri mitään. Silti homma piti hoitaa. Enkeli oli puhunut jotain Pyhän Hengen vaikutuksesta. Outoa juttua. Tämä lapsi kuulemma pelastaa kansansa sen synneistä. Joosefin kysymys oli: Mikä on tämä lapsi? Minä pääsin paljon vähemmällä.

Joosefin evankeliumi

Uudessa testamentissa on kaksi evankeliumia, jotka kertovat Joosefista. Se perinteinen jouluevankeliumi Luukkaan mukaan jättää Joosefin Marian varjoon, mutta evankelista Matteus kääntää asetelman päälaelleen. Joosef on tapahtumien ytimessä. Evankeliumin alussa Joosef on pulmallisessa tilanteessa. Hänen kihlattunsa on raskaana, mutta ei hänelle. Joosef rakasti selvästi Mariaa, kun ei saman tien lähtenyt lätkimään, vaan otti asiassa tuumaustauon. Eräänä yönä enkeli ilmestyi Joosefille ja sanoi: " Joosef, Daavidin poika, älä pelkää ottaa Mariaa vaimoksesi. Se, mikä hänessä on siinnyt, on lähtöisin Pyhästä Hengestä. Hän synnyttää pojan, ja sinun tulee antaa pojalle nimeksi Jeesus, sillä hän pelastaa kansansa sen synneistä." (Mt. 1:20-21) Ja Joosef teki työtä käskettyä. Kun aamu valkeni, hän otti Marian vaimokseen ja lapsen synnyttyä antoi tälle nimen Jeesus. Kiitettävää kuuliaisuutta ja nöyryyttä Jumalan edessä!

Matteuksen evankeliumissa enkeli ilmestyy Joosefille vielä kaksi kertaa. Itämaan tietäjien käytyä onnitteluvisiitillä Joosefia varoitetaan kuningas Herodeksesta. Hän on saanut päähänsä, että Betlehemiin on syntynyt uusi kuningas. Tapauksesta hurjistuneena Herodes määrää kaikki alle 2-vuotiaat poikalapset teloitettavaksi Betlehemin seudulta. Mieleeni palaa Tiernapoika-näytelmästä tuttu Herodeksen repliikki knihdille: "Tapa ja virtaan heitä kaikki kaksivuotiset ja sitä nuoremmat poikalapset, kunnes olet löytänyt sen äsken syntyneen juutalaisten kuninkaan!". Huh, vieläkin oikein kylmää tuo hirveä käsky! Joosef tajusi tilanteen vakavuuden ja lähti Egyptiin odottelemaan lauhempia tuulia.

Kun Herodeksesta aika jätti, enkeli ilmestyi kolmannen kerran Joosefille. Enkeli kertoi, että nyt oli turvallista palata Israelin maahan. Niin pyhä perhe asettui Galileaan Nasaretin seudulle asumaan.

Jeesuksen lapsuusajoista ei ole kovinkaan paljon kirjoitettu. Matteuksen evankeliumin alku lieneekin ensimmäinen kirjoitettu versio Jeesuksen syntymästä ja lapsuudesta. Sen vuoksi Joosefin suuri rooli evankeliumitekstissä kertoo siitä, että Jeesuksen maallisen isän roolia on pohdittu kovastikin alkukirkon aikana. Vaikka Luukas työntääkin Joosefin sivurooliin, on Joosefin saama palstatila Matteuksen evankeliumissa osoitus Joosefin roolin merkityksellisyydestä ensimmäisten kristittyjen keskuudessa.

Matteuksen kuvaamassa Joosefissa on tyyliä, todellista herrasmiehen otetta. Hän ei suojellut vain omaa kunniaansa, vaan asetti perheensä edun itsensä edelle. Hän oli kuuliainen Jumalalle ja luotti siihen, että enkelin ohjeet veivät hänet oikeaan suuntaan. Kun Joosef sai kuulla Herodeksen vainosta, hän ei odottanut aamuun saakka, vaan lähti jo yöllä pakomatkalle. Luottamus Jumalaan oli niin syvä, ettei epäröintiin käytetty turhaa aikaa.

Luukkaan evankeliumissa Joosef on sivustakatsoja. Enkeli (, joka on muuten saanut nimen Gabriel) valitsee puhekumppanikseen Marian, jolle hän ilmoittaa Jeesuksen syntymästä. Samalla enkeli ilmoittaa Marialle lapsen nimen. Tuttu jouluevankeliumin pätkä (Luuk. 2:1-20) mainitsee Joosefin vain kaksi kertaa nimeltä. Hänen toiminnastaan ja tunteistaan ei puhuta mitään. Valokeilassa on Maria ja Marian tunteet. Ilmeisesti Matteuksen ja Luukkaan evankeliumien lapsuuskertomukset ovat syntyneet toisistaan tietämättä. Taustalla voi tietenkin olla tietoista tasa-arvoajattelua. Luukkaan evankeliumissa Marialla ja naiseudella on huomattavasti itsenäisempi rooli kuin Matteuksella.

Luukkaan evankeliumiin lapsuuskertomukset eivät pääty paimeniin. Jouluevankeliumin jälkeen Jeesus viedään kahdeksan päivän ikäisenä temppeliin ympärileikattavaksi. Temppelissä pyhään perheeseen törmää vanha Simeon ja profeetta Hanna, jotka todistavat Jeesuksen messiaanisuudesta. Maria ja Joosef ovat hämillään näistä kohtaamisista. Ikään kuin jouluyön ihme olisi jo pyyhkiytynyt muistista ja uudet todisteet Jeesuksen erityisyydestä tulisivat pariskunnalle yllätyksenä. Erikoista on, että Luukas puhuttelee Joosefia ja Mariaa Jeesuksen isänä ja äitinä ilman selittelyjä. Joosefin adoptio-isyys on Luukaksen ajatuksissa lähtenyt siis hyvin käyntiin.

Luukkaan evankeliumissa Joosef on mukana viimeisen kerran silloin, kun Jeesus vierailee kaksitoistavuotiaana temppelissä. Tekstissä kerrotaan, miten Jeesuksen vanhemmat menivät joka vuosi Jerusalemiin pääsiäisjuhlille. Juhlien päätyttyä Jeesus ei oletuksesta huolimatta ollutkaan paluumatkan seurueessa. Josef ja Maria lähtivät kiireesti etsimään kadonnutta poikaansa. Vasta kolmen päivän etsimisen jälkeen poika löytyi temppelistä lainopettajien keskeltä. Mahtoi vanhempia raivostuttaa tämän varhaisteinin ajattelematon käytös. Kun Maria kyseli Jeesukselta motiivia temppuunsa, tämä sanoi:" Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun tulee olla Isäni luona?" Luukkaan mukaan Joosef ja Maria kuuntelivat huuli pyöreänä pojan kommentteja. Joosefin korvin puhe Isästä sisälsi ainakin suuren kysymysmerkin. No, Jeesus lähti kuitenkin kiltisti vanhempiensa mukana kotimatkalle. Tämän jälkeen Joosef katoaa Raamatun sivuilta.

Joosef päästä varpaisiin

Olemme kulkeneet Joosefin kanssa joulukuvaelmasta evankeliumiteksteihin. Mutta mikä mies Joosef todellisuudessa oli? Paljon ei Jeesuksen kasvatti-isästä ole faktatietoja, mutta ainakin joitain langanpäitä. Joosef oli ammatiltaan rakennusmies, joka teki puutöitä ja hoiti muurarinhommia. On hyvinkin luultavaa, että Joosef opetti ajan tavan mukaan pojallensa ammatin. Sen vuoksi puukko pysyi varmaan Jeesuksenkin käsissä. Joosef oli siis ammattimies, yhteiskunnan alempaa keskiluokkaa.

Joosef oli kuninkaallista sukua, Daavidin jälkeläisiä. Matteuksen evankeliumissa on pitkät listat sukuluetteloita, joissa osoitetaan Joosefin polveutuvan Adamista ja Aabrahamista. Jeesuksen syntymä Betlehemissäkin liittyy kiinteästi Daavidin sukuun. Betlehem oli Daavidin kaupunki, jossa pidettiin suvun veroluetteloa. Nasaretissa Joosef piti kotiaan suurimman osan elämästään.

Joosefin ikää ei Uudessa Testamentissa kerrota. Jeesuksen syntymän aikoihin rabbit opettivat, että miesten oli avioiduttava kolmentoista ja yhdeksäntoista ikävuoden välillä. Mikäli Joosef olisi ollut poikkeuksellisen ikäinen, olisi se mainittu luultavasti erikseen. Sen vuoksi Maria ja Joosef olivatkin luultavasti tavallinen teini-ikäinen nuoripari. Joosef katoaa evankeliumiteksteistä Jeesuksen ollessa kahdentoista ikäinen. Liekö sairaus tai työtapaturma vienyt perheenisän hengen. Jälkeensä hän jätti kuitenkin suurperheen, jonka esikoinen ei todellakaan ollut perinteisessä mielessä perheen elättäjä!

Jeesuksen lapsuuteen liittyvät asiat alkoivat kiinnostaa kristittyjä 100-200 -luvuilla. Sen vuoksi tarinoita Joosefistakin piisaa Uuden testamentin ulkopuolelle jääneissä evankeliumeissa. Mielenkiintoisin tarina lienee ns. Jaakobin alkuevankeliumin käsitys Joosefista leskimiehenä, joka vanhoilla päivillään arvottiin Marialle mieheksi. Vaikka Joosef olikin luultavasti aika lailla Marian ikäinen, elää kirkkotaiteessa vahva näkemys Joosefista ikäloppuna miehenä. Tämä juontaa juurensa katollisen kirkon opista Mariasta ikuisena neitsyenä. Vanha mies kun voisi helpommin pitää näppinsä erossa nuorikostaan. Mene ja tiedä!

Pyhä Joosef

Joosef ei ollut kovinkaan suuressa huudossa keskiajan katolisessa kirkossa. Keskiaikaisissa mysteerinäytelmissä Joosef oli usein koominen hahmo, aisankannattaja. Vasta 1400-luvulla Joosefille alettiin puuhata pyhimyskulttia. Hän on työlästen, kuten puuseppien suojeluspyhimys. Sen vuoksi vappua voidaankin pitää Joosefin juhlapäivänä. Näin vappuunkin saadaan "luontevasti" kristillistä sisältöä. Varsinainen Joosefin juhlapäivä on 19. maaliskuuta.

Katolisessa kirkossa Joosef on myös perheenisien suojeluspyhimys. Näin meille vaippaa vaihtaville ja yhdistelmävaunuja työntäville perheenisillekin on oma suojeluspyhimys. Mahtavaa! Kun tyttäremme heräilee keuhkoputkentulehduksessaan yöllä puolen tunnin välein, muistan Joosefia ja sanon:" Sinä näet minun hädän. Rukoile puolestani!" Ja sitten ei muuta pirteänä suihkun kautta töihin. Noina työpäivinä vastuu minun sanomisistani jää kuulijalle.

Joosef esikuvana

Nuoren isän roolista vaietaan usein julkisuudessa. Miesten saunailloissakin ruoditaan enemmän Suomen jalkapallomaajoukkueen heikkoja karsintapelejä, kun jokapäiväistä aviomiehen ja isän roolia. Ehkä samassa elämäntilanteessa olevat miehet ovat niin kuormittuneita velvollisuuksistaan ja haasteistaan, ettei niistä jakseta puhua. Jakaminen tuo asiat vain pintaan silloin, kun löylyn henki antaisi hetken levon arjen paineista. Muutaman sivulauseen kuulee ainoastaan illan aikana: "Joo, onhan se vähän rankaa, kun pienimmällä on jo kolmas korvatulehdus putkeen, ja vaimon raskaus vaatii pelkkää lepoa." Kuulostaa hurjalta. Mutta mies ei valita kohtaloaan. Hän kestää sen tyynesti. Kunnes…

Mitä Joosefin esimerkki voisi antaa isyyden haasteiden kanssa painiskeleville? Joosef oli viisas ja oikeamielinen mies, joka katsoi aina kokonaisuutta toiminnassaan. Jo kolmen hengen kotitalous vaatii aikamoista aivojumppaa, jotta asiat pysyisivät kasassa. Ehkä viisaan miehen tulisi kuunnella ja aistia, mihin perheen voimavarat riittävät, ja tarvittaessa olisi toimittava määrätietoisesti ja ripeästi.

Joosefin luottamus ja usko Jumalaan oli horjumaton. Ongelmissa pelko puskee usein puseron sisältä ja kahlitsee koko mielen. Hyvä perheenisä voisi rohkeammin tarttua rukoukseen ja voisi kuunnella Jumalan ohjaavaa ääntä. Joosefille Jumala puhui enkelin suulla, meille Jumalan puhe voi olla jotain muuta. Pääasia on, että pitää korvat auki ja luottaa, että Jumala kantaa. Mutta pakko on myöntää, että enkelin puhe toisi vähän varmemman olon. Jumala, anna enkeleitä!

Joosef oli Jeesuksen kanssa monta kertaa helisemässä. Kasvattipoika oli vähintäänkin erikoinen tapaus. Saattoipa olla Jumalan poikakin. Perinteinen isä-poika-suhde ei varmaan tullut kysymykseenkään. Tuskin Jeesus jaksoi kovinkaan perusteellisesti rakennusmiehen ammattia opiskella. Joosef antoi Jeesuksen olla oma itsensä, eikä murskannut hänen persoonaansa, vaan antoi tilaa. Joosef ymmärsi olevansa pyhän todistaja ja antoi asian hiljaisesti olla. Joosefin esimerkki kasvatti-isän roolista on varmaan monille tuttu. Ei ole kovinkaan helppoa kasvaa ja kasvattaa toisten lapsia. Joosef näki kuitenkin, että kasvatustehtävä oli jo sinänsä arvokas. Tärkeintä oli tarjota lapselle turvallista vanhemmuutta. Joosefin ohje voisikin kuulua:" Varjele lapsuutta!"

Loppusanat

Vielä kerran kaivan vaatekaapin kätköistä sen vanhan froteepyyhkeen. Kätken pääni pyyhkeeseen ja tunnen vuosien kulun. Pyyhkeen kuluneella pinnalla viipyy hetken joulukuvaelman Joosefin hahmo. Yhä näen sen ylpeän nuoren isän hahmon. Vielä maistan sen onnen ja ihmeen tunteen. Enää en ole näytelmässä, vaan näytelmä on osa minua. Avaan varovasti nukkuvan tyttäreni huoneen oven. Raotan peittoa. Uusi aika hengittää siellä. Hiljaa hyräilen: "Levolle lasken Luojani…"

Kirjallisuus:

Aejmelaeus, Lars: Kristinuskon synty. Kirjapaja Oy 2000.

Heinimäki, Jaakko: Pieni mies jalustalla. Like 1994.

Huovinen, Eero: Pitkä ilo. Joulun evankeliumi. WSOY 2002.

Häkkinen, Sakari: Kenen poika sinä olet? Isättömän Jeesuksen perhearvot. LK-KIRJAT 2003.

Uro, Risto & Lehtipuu, Outi (toim.): Nasaretilaisen historia. Kirjapaja Oy 1997.

11.11.05

Siitä on nyt muutama päivä, kun lätty on ollut kaupoissa. Vähän huimaa... Keskiviikkona oli ihan pakko käydä lähimmässä levykaupassa hupistelemässä tuttua tuotosta. Oli se siellä. Kovin on levy levinnyt ympäri Suomea.

Nyt kun pahin adrenaliinimyrsky on levyn suhteen laantunut, on levollinen ja kiitollinen mieli. Julkkarit menivät mallikkaasti ja väkeä oli paljon. Kiitos Sinulle, joka olit läsnä. Ja tietenkin kiitos kuuluu myös sinulle, joka olit poissa, mutta viestien kautta olit ilmassa. Ostakaahan levyä vaikkapa joululahjaksi. Oon varma, että levy tuo hyvän mielen useimmille.

Tänään lähden Turkuun vihkimään Auraviihteen pomoa Henkkaa. Hauskat kekkerit on tiedossa. Maanantaina on vuorossa Vaasa ja tiistaina taas Turku. Nyt tuntuu hyvältä, olla tien päällä.

Ai niin, tänään oli Iltalehdessä etusivulla otsikko:" Vihkipappi katuu Fingerroosin häitä." Joo, kai se sitten niin meni. Häiritsee joskus tuo median tahallinen epätarkkuus. Mutta julkisuutta ei kai vaan voi hallita. Se on minunkin opittava.

Hyvää isänpäivää kaikille asianosaisille!

Mikko

Jännä päivämäärä. Tasan viisi vuotta sitten mut vihittiin papiksi. Muistan, kun piispa Eero laski kätensä mun pään päälle, niin jokin jysähti mahassa ja kunnolla... Viisi vuotta on mennyt hurjan nopeasti. Ensin kaksi vuotta Nuorten Keskuksessa, sitten vuosi Töölössä, vuosi virkavapaalla ja taas vuosi Töölölssä. Nyt on sitten mun ensimmäisen levyn vuoro.

Mä oon tavallaan tehnyt tätä debyyttilevyä jo vuodesta 1996. Muistan, kun tammikuussa 1996 lauloin Turun Riverside-studiossa ensimmäisen lauluraidan tulevalle levylleni. No, laulut, tuottajat, tekijät, ovat vaihtuneet matkan varrella, mutta päämäärä on silti ollut aina sama - oma levy!

Ensi tiistaina on levynjulkkarit. Pakko myöntää, että nyt alkaa jännittää. Mitä ihmiset ajattelevat mun musiikista? Paljonko kryptaan tulee porukkaa? Ei auta, kun panna kädet ristiin...

Nyt mä lähden Töölön nuorten kanssa Sammattiin leirille. Sunnuntaina on Pop-messu ja illalla Tunnustusten yön toinen lähetys. Jos jännittäisi vähän vähemmän ;-)

Joo, lämpöä ja lempeä!

Mikko

Tänä aamuna on jotenkin kiitollinen nolo. Vuosia puserrettu levy on viimeinkin kasassa. Eilen oli levyn masterointi ja kansien oikoluku. Mun debyyttilevy on siis valmis! Uskomatonta.

Monia muistoja, voittoja ja tappiota pyöriin päässä. Oliko kaikki tämän vaivan arvoista? En tiedä. Ehkä. Kyllä kuitenkin. "Kaikella on määrähetkenäsä." Niin sanotaan jo Sanassa. Tuo vanha Saarnaajan viisaus tuntuu nyt ehkä todemmalta kuin koskaan.

Pakko kertoa yksi juttu masteroinnista. Ihastuttava masteroija Svante Forsbäck hoiti hommansa suurella sydämellä ja ammattitaidolla. Kun kaikki oli valmista, Svante kirjoitti vielä kanteen levyn nimen. Sattui vain pieni kirjoitusvirhe ja... No miettikääpä itse! Miltäs kuulostaisi JYVIÄ JA PAKAROITA! Ainakin aika seksikäs nimi. Huh, no tyydymme kuitenkin aikaisempaan versioon JYVIÄ JA PAKANOITA!

Syksy tuo mukanaan keikkoja ja yhden TV-esiintymisenkin. Lokakuun 15. päivä laulan kakkosella Estradilla-ohjelmasarjassa. Kattokaapa!

Pakko nousta ylös, muuten juuttuu pakarat ;-)

Nyt se pullahti ulos! Vatsanpohjassa on vähintäänkin kaaliperhosia, kun saa työntää kansalle uutta musiikkia! Mitähän ne sanoo? Hui! Alkaa vähän pelottaa. Jyviä ja pakanoita on ensimmäinen "oikea" sinkku, jossa olen itsekin biisintekijänä. Sen vuoksi kaikki onkin nyt herkempää. Mutta toisaalta, mä olen tosi tyytyväinen biisiin, joten sen puolesta voin ainakin kulkea pää pystyssä!

Pakko kertoa yksi "hassu" tapaus viime viikolta. Torstaina törmäsin naamakkain ensi kertaa uuden keikkamyyjäni Pasi kanssa. Sovittiin syksyn kuvioista ja fiilisteltiin mun autossa uutta sinkkua. Biisi alkaa sanoilla:" Sä et käytä vilkkua, joo mä sain sen huomata, kun sä jäit mun peltiin kii." ja sitten pamahti! Pam! Mä ajoin kolarin - tuuppasin erään Audin perään fiilispäissäni. Uskomatonta, että juuri, kun kuuntelin omaa biisiä, niin sitten pamahti. Pasi tokaisi siihen taitavasti:" Ei voi muuta sanoa, kuin että kyllä biisi kolahti kerrankin kunnolla!" Heh, no selvittiin naarmuitta pelkillä peltivaurioilla. Nyt on Caddy hetken aikaa telakalla. Että tämmöistä.

Olipahan päivä. Eka Pop-messu takana ja valtavan kiitollinen mieli. Mä olin porukalle sanonut, että 150 ihmistä on mulle kipuraja. Siitä jokainen ylimenevä sielu saa naaman enemmän kaarelle. Joo, ja virnettä riittää vieläkin. Paikalla oli 269 ihmistä. Kuvitelkaa! Ei ihan huono. No kai se Jumala siunaa sellaisia projekteja, jotka on tehty rukoillen. Pop-messu pantiin läjään todellakin kädet ristissä rystyset valkoisiksi puristettuina.

Tästä on mahtava jatkaa. Ensi kerralla kokoonnutaan 29.5. Töölön kirkkoon. Toivottavasti saadaan populaa yhtä paljon liikkeelle. Jotenkin mulla on sellainen olo, että kirkossa on tapahtumassa jotain todella myönteistä. Vihdoinkin pop-musiikille alkaa olla tilaa luutuneissa kirkon rakenteissa. Ja tämä on vasta alkua. Hienoa, että mun sukupolvi saa tilaa kirkossa ja ääntään oikeasti kuuluville!

20.02.05 (2. paastonajan sunnuntain saarna)

Eräs mies väkijoukosta sanoi Jeesukselle: »Opettaja, minä toin poikani sinun luoksesi. Hänessä on mykkä henki. Se ottaa hänet valtaansa missä vain. Se paiskaa hänet maahan, ja hän kuolaa ja kiristelee hampaitaan ja menee aivan jäykäksi. Pyysin, että opetuslapsesi ajaisivat hengen pois, mutta ei heistä ollut siihen.»

Silloin Jeesus sanoi heille: »Voi tätä epäuskoista sukupolvea! Kuinka kauan minun on vielä oltava teidän keskuudessanne? Kuinka kauan minun pitää kestää teitä? Tuokaa poika minun luokseni.» He toivat pojan Jeesuksen luo. Jeesuksen nähdessään henki heti kouristi poikaa, ja tämä kaatui, kieriskeli maassa ja kuolasi. Jeesus kysyi pojan isältä: »Kuinka kauan hänellä on ollut tämä vaiva?» »Pienestä pitäen», vastasi mies. »Henki on monet kerrat kaatanut hänet, jopa tuleen ja veteen, jotta saisi hänet tapetuksi. Sääli meitä ja auta, jos sinä jotakin voit!» »Jos voit?» vastasi Jeesus. »Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo.» Silloin pojan isä heti huusi: »Minä uskon! Auta minua epäuskossani!»

Kun Jeesus näki, että väkeä tuli aina vain lisää, hän käski saastaista henkeä sanoen: »Mykkä ja kuuro henki, minä käsken sinua: lähde pojasta äläkä enää mene häneen!» Henki huusi, kouristi poikaa rajusti ja lähti hänestä. Poika jäi makaamaan elottoman näköisenä, ja monet sanoivatkin: »Nyt hän kuoli.» Mutta Jeesus tarttui häntä kädestä ja auttoi hänet jalkeille, ja hän nousi.

Kun Jeesus sitten oli mennyt sisään ja vain opetuslapset olivat paikalla, nämä kysyivät häneltä: »Miksi me emme kyenneet ajamaan sitä henkeä pojasta?» Hän vastasi: »Tätä lajia ei saa lähtemään muulla kuin rukouksella.»

Niin. Mitähän tästä kaikesta pitäisi oikein sanoa? Välillä tuntuu, ettei kuumaa perunaa kannattaisi suuhun laittaa ollenkaan. Välttyisi ainakin syyllistämiseltä ja tuomitsemiselta. Asiasta puhuminenkin tosin voidaan tulkita jo tuomitsevaksi, vaikka puhuisinkin rakentavasti ja toisin esiin ymmärtäviäkin argumentteja. Ei. Siitä on pakko puhua. Kantola. No niin nyt sanoin sen ääneen. Katsotaan miten minun käy.

Keskiviikkona pappien kokouksessa luettiin tavanomaiseen tapaan viikon epistolateksti. Tällä kertaa se todella kalahti sieluun:
"Autuas se, joka koettelemuksessa kestää. Sen kestettyään hän on saava voitonseppeleeksi elämän. Jumala on sen luvannut niille, jotka häntä rakastavat. Älköön kukaan kiusauksiin jouduttuaan ajatelko, että kiusaus tulee Jumalalta. Jumala ei ole pahan kiusattavissa, eikä hän itse kiusaa ketään. Jokaista kiusaa hänen oma himonsa; se häntä vetää ja houkuttelee. Ja sitten himo tulee raskaaksi ja synnyttää synnin, ja kun synti on kasvanut täyteen mittaan, se synnyttää kuoleman.”

Hurjaa tekstiä. Normaalisti tekstinpätkä olisi mennyt toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta nyt kahvi valahti väärään kurkkuun. Ensimmäisenä tuli mieleen, että kylläpä Raamattu onkin julma ja kovasanainen kirja. Mutta heti seuraavana ajatuksen oli, että kovaa siinä oli tekstin synnyttämä syyllisyyden ja pahan olon kokemus. Kun piispa töppäili, ja synti tuli valoon, ei voinut olla tuntematta myös omia syyllisyydentunteita. Ehkä en ole toiminut identtisesti piispan kanssa, mutta syntiä olen tehnyt. Pahalta tuntui. Jumala armahda minua. Auta minua epäuskossani!

Viime päivinä on ollut vaikea pitää pää kylmänä! Jokaisella tuntuu olevan valtavasti sanottavaa Kantolan tapaukseen. Yleensä luotan omaan intuitioon ja kuuntelen omantuntoni ääntä, mutta tässä tapauksessa sisäiset vaistoni ovat välillä hukkuneet mielipiteitten tulvaan. Tätäkin saarnaa valmistellessa piti oikein pinnistellä, että kuuli oman äänen. Niin vahvoina kirkuivat lehtien otsikot silmissäni.

Se, joka teistä on synnitön heittäköön ensimmäisen kiven. Tähän Jeesuksen kuuluisaan lauseeseen kiteytyvät mielestäni kuluneen viikon keskustelut. Porukka jakaantuu aika lailla kahtia. Toisten mielestä kirkosta tulisi löytyä armoa julistavana yhteisönä sen verran suvaitsevaisuutta ja anteeksiantoa, että Kantola saisi synninpäästön ja voisi jatkaa tehtävässään. Toisen porukan mielestä kukaan ei ole synnitön, mutta synti on voitava omista puutteista huolimatta sanoa synniksi. Kantola on menettänyt viran hoitamiseen liittyvän uskottavuutensa, eikä voi jatkaa tehtävässään. Itse kuulun tähän jälkimmäiseen sakkiin.

Voi tätä epäuskoista sukupolvea! Näin puuskahtaa päivän tekstissä Jeesus, jonka eteen tuotiin epilepsiasta kärsinyt poika. Sama huokaus sopii hyvin tähänkin päivään. On mielestäni armon halveksimista, jos kiirehditään teon julkitulon jälkeen saman tien toitottamaan anteeksiantamusta ja armoa. Väärin tekemiseen liittyy aina terveellinen piirre: häpeä. Helsingin Sanomien toimittaja Reetta Meriläinen kirjoittaa piispamme Eeron 60-vuotisjuhlakirjassa seuraavasti. ”Häpeä on kasvamisen edellytys. Häpeäminen estää seuraavan hävettävän teon. Aito häpeä on kiusallinen ja kestää kauan. Siihen perustuu sen opettava vaikutus.” Lasten kasvatuksessakin häpeällä on suuri osuus. Kun lapsi vaikkapa kiroilee niin ainakin vielä minun lastentarhassa pestiin suu saippualla. Tuon häpeän ja epämiellyttävän pesuretken jälkeen mietti kaksi kertaa ennen kuin uudelleen kirosi. Kuten lastakin ojennetaan, tulee piispankin saada tarpeen tullen osansa.

Suvaitsevaisuudesta ja armosta on nykyään tullut mielestäni käsitteitä, joiden piiriin voidaan lukea käytännössä mitä vaan. Piispan toilailut on helppo sulkea suvaitsevaisuuden syleilyyn ja siunata vielä armolla, ettei tarvitsisi katsoa omaan peiliin. Päättelyketju voisi edetä näin: Kun piispakin pettää, niin huh, kai minunkin entiset pettämiset ja tulevat on tällä siunattu. Katumukseen ei tarvitse vajota, eikä toimintatapoja muuttaa.

Piispakin on vain ihminen. Totta. Ainoan oikean ratkaisun Kantola teki erotessaan virasta. Tosin ero tuli liian myöhään. Iltapäivälehdet ehtivät ensin ja vahinko tuplaantui. Me papit jouduimme ylitöihin. Kaksi perhettä tuhoutui. Rakastuminen toiseen naiseen oli Kantolalle enemmän kuin rakkaus perheeseen ja kirkkoon.

Kirkon opissa on aina puhuttu lain ja evankeliumin suhteesta. Ilman lakia evankeliumi menettää tehonsa. Meidän on siis ensin tunnustettava syyllisyytemme, jotta armo voi kasvaa täyteen mittaansa. Liian nopeat hyväksyvät puheet köyhdyttävät armon.

Kantola teki syntiä. Sen uskallan teille sanoa. Vihaan tuomitsemista, mutta omatuntoni kehottaa minua sanomaan tämän. Teen sen tietoisesti ymmärtäen, että oma elämänikin tulee entistä suuremman tarkastelun kohteeksi. Omassa historiassani on paljon hävettävää ja synnillistä, jota kadun. On kuitenkin mielestäni rehellisempää sanoa synti synniksi ja mennä itseensä, kun hyssytellä perusteettomilla armopuheilla ja väistää oma vastuunsa. Jos tästä jotain hyvää seuraa, voi se olla eräänlainen moraalinen ryhtiliike seurakunnissa ja muualla yhteiskunnassa. Kun häpeän yli kasvaa hiljalleen, paistaa armon aurinko lämpimämmin ja kirkkaammin. Niin käyköön myös Kantolalle ja kaikille omantunnontuskissa kamppaileville.

Kantola ei ehkä ymmärtänyt missä virassa hän oli. Hänen yksityiselämänsäkin oli julkista. Puurot ja vellit menivät sekaisin. Uskottavuus meni ja Kantola sai lähteä. Vaikea olisi ollut kuvitella, että hän olisi tänä viikonloppuna voinut toimittaa esim. Raumalla piispantarkastusta. Suurin osa olisi silmissään vain nähnyt piispan housut kintuissa ilman mitään virkaan liittyvää arvovaltaa. Piispa on laumansa esikuva, opin ja moraalin vartija. Sen vuoksi Kantolan oli lähdettävä.

Kirkkoa on koeteltu viime aikoina. Uskottavuus on ollut todella koetuksella. Päivän teemana on usko ja rukous. Evankeliumitekstin viimeinen lause jäi soimaan korviini:” Tätä lajia ei saa lähtemään muuta kuin rukouksella”. Aivan. Katumusta ja rukousta kaipaa tämä kirkko ja sen ihmiset. Jumalan rakkaus olkoon näitäkin syntejä suurempi!

06.02.05

Tilannekatsaus. Sääennustus. Hyvä flow. Kauhea sana muuten. Niin, mulle oikeastaan tapahtunut viime kuukausina aika inspiroivia asioita. Lokakuun alussa oli Kulttuuritalolla Pekka Simojoen ja Anna-Mari Kaskisen 25-vuotis taiteilijajuhlakonsertti. Olin siellä veisaamassa pari laulua, ja satuin Teleksin poikien kanssa samaan hissiin. Pakollisten kysymysten jälkeen sanoin Pepelle ja Markukselle, että omiakin biisejä olisi mahtava tehdä, mutta kaipailisin takamukseen potkijaa ja vanhempaa "tieteenharjoittajaa" tueksi. Markus kuunteli hetken ja ehdotti tapaamista. Siitä se sitten lähti. Haapaniemen Sampon ja Koskisen Markuksen kanssa on tehty "taidetta" yökaudet ja hyvältä tuntuu.

Nyt kuvio etenee siten, että Ile "The boss" Vainion kanssa on sovittu, että meidän combon biisejä tulee levylle ainakin viisi kappaletta. Seuraava sinkkukin on mun ja Markuksen käsialaa. Levyä on kypsytelty pitkää, mutta nyt tuntuu ensi kertaa todella hyvältä. On tärkeää saada oma ääni kuuluville muutenkin kuin laulun muodossa. Levyn aikataulu. Hmmm. Biisit on valmiina kevään aikana, mutta lätty tulee ulos syyskuussa. Silloin on tarkoitus lähteä myös selkeämmin keikkaosastolle. Sitä ennenkin laulan pyydettäessä.

Että näin. Tulee muuten hyvä levy. Mä tunnen sen. Ei hävetä yhtään. Tulossa on parasta, mihin mun rahkeet riittää.

31.01.05

Ei poppi ojaan kaada! Mä oon aina rakastanu sanaleikkejä. Mulle on jotenkin aina ollut tosi luontevaa käännellä sanoja ja käsitteitä. Uusi harrastukseni on pyöritellä vanhoja sanontoja. Tuon ensimmäisen lauseen ohella viime aikoina henkinen myllyni on jauhanut seuraavia ajatuksia: Tilaisuus tekee mestarin - harjoitus tekee varkaan. Ihan mieletöntä. Saiskohan noista jonkun biisin aikaiseksi? Menee ehkä kikkailuksi, mutta onpahan hiivatin hauskaa;-) Jos et pysynyt perässä, ei se mitään. Taudin kuvasi ei ole vielä edennyt näin pitkälle...

06.05.04

Tähän ensimmäiseen nettipäiväkirjaan mun on pakko kirjoittaa yks juttu ekasta sinkkubiisistä 24-7. Kun biisi lähti soimaan Radio Novalla marraskuun loppupuolella, kappaleen nimi herätti kummastusta kuuntelijoiden keskuudessa. Yhtenä iltapäivänä satuin olemaan taajuudella, kun Novan juontaja kyseli kuulijoilta, että mitähän tuo 24-7 mahtaa tarkoittaa. Ihmiset olivat kyllä aika hyvin kartalla. Joku tiesi jopa ihan oikein, että 24-7-sanonta tulee Ameriikasta, ja tarkoittaa 24 tuntia vuorokaudessa, 7 päivää viikossa elikkäs aina. Niin se meni.

Tarina ei pääty tähän. Eräs henkilö soitti lähetykseen ja kyseli, että eikö se Mikko Salmi ole oikeasti pappi. Juontaja vastaili myöntävästi, minkä jälkeen tuo miesääni sanoi kuolemattoman lauseen:" Jos nimittäin laittaa tuon Salmen eteen p-kirjaimen, tulee biisistä mieleen Raamatun jae Psalmi 24:7." Uskomatonta, että miehellä olikin mielikuvitusta! Tuosta omistuisesta keskustelusta innostuneena kaivoin Raamatusta jakeen Psalmi 24:7 " Kohotkaa korkeiksi, portit, avartukaa, ikiaikaiset ovet! Kirkkauden kuningas tulee." Kun tarkemmin asiaa pähkäilin tajusin, että teksti oli jostain tuttu. Aivan, se oli ensimmäisen adventin psalmi. Samana aamuna olin kuullut sen kirkon penkissä. Olipa ihmeellinen yhteensattuma! Vai oliko?