Seurakunnan luottamustoimet

Isänpäivänä 9.11.2014 seurakuntiin valittiin uudet luottamushenkilöt. Koska en ole enää kirkon palveluksessa, ajattelin lähteä uudistamaan kirkkoa luottamushenkilön roolista käsin. Olin Tuiran seurakunnan ääniharava sekä seurakuntaneuvostoon että yhteiseen kirkkovaltuustoon. Olin syksyyn 2015 Oulun seurakuntayhtymän yhteisen kirkkovaltuuston varapuheenjohtaja.

Mulle kirkossa on tärkeintä ajatus lähimmäisen rakkaudesta. Toisten huomioiminen onnistuu parhaiten, jos humanismin korkeimmat arvot otetaan kirkonkin toimintaohjeiksi. Kirkossa niin työntekijöiden kuin seurakuntalaistenkin pitää saada ajatella, puhua ja kirjoittaa vapaasti. Valitettavasti tällä hetkellä nämä ihanteet eivät kirkossa toteudu.

Kirjailin jokin aika sitten muutaman ajatuksen kirkosta ja vallasta seurakuntavaalien pohdintojen tueksi. Vassoguu.

” Missä on valtaa, siellä ei ole rakkautta.” Näin tylysti määritteli sveitsiläinen psykoanalyytikko C.G. Jung vallan sokeuttavan vaikutuksen ihmiselämässä.

Kun Vapahtamme tepasteli pari tuhatta vuotta sitten varvastossuissaan pitkin Juudean maata, hänkin aisti ympärillään vallanhaluisten ihmisten joukon. Jeesuksen opetus vallasta oli hyvin suorasukainen:” Joka teistä haluaa tulla suureksi, olkoon toisten palvelija”.

Ahneus valtaa kohtaan on yksi viheliäisimpiä vitsauksia yhteiskunnassamme. Vallanhimon nimissä ollaan valmiita uhraamaan kaikki ihmisyyteen kuuluvat hyveet. Empatia, toisen asemaan asettuminen ja palvelu saavat väistyä röyhkeyden, oman edun tavoittelun ja itsekkyyden tieltä. Kun vallasta on kysymys, mikään ei ole pyhää.

Sama vallanhimo koskee rakasta kirkkoamme ja sen herätysliikkeitä. Kirkon johto vilisee edelleen ihmisiä, joiden pääasiallinen tehtävä ei ole palvelu vaan hallitseminen ja oman aseman puolustaminen keinoja kaihtamattta.

Kirkko taitaa olla yhteiskunnassamme niitä viimeisiä linnakkeita, jossa aidolle ilmaisunvapaudelle ei ole tilaa. Finlandia-palkittu kirjailija Hannu Väisänen kertoo Taivaanvartijat-kirjassaan, miten Oulun tuomiokapituli pakotti hänet pitkiin polvirukouksiin ennen kuin hänen annettiin esitellä Pyhän Tuomaan kirkkoon suunnittelemansa kuvakielen. Kun mietin viime vuoden kohua Oulussa pidetyistä Agnostikkoilloista, en voi kuin ihmetellä, miten kirkossa asiat muuttuvat näin hitaasti.

Kirkossa ei edelleenkään osata keskustella uskon ja elämän ydinkysymyksistä. Kun kuuntelee kirkon johdon keskimääräistä liturgiaa, sitä hallitsevat tietäminen, suorat vastaukset ja kirkon kanta. Olennaista tässä viestinnässä on keskustelukumppanin nujertaminen ja valta. Kirkko tyytyy aidon dialogin sijaan inttämään ihmisten kanssa.

Millainen voisi olla uudenlainen, palveleva kirkko? Ensinnäkin sen tulisi hylätä pakonomainen oikeassa olemisen tarve. Kirkon tulisi Kristuksen tavoin laskeutua ihmisten keskelle etsimään yhdessä elämän tarkoitusta sekä kuuntelemaan ja jakamaan maailman iloja ja suruja. Jos kirkko uskaltaisi siirtyä väittelystä aitoon dialogiin, saattaisi aito kunnioitus kirkon ja ihmisten välillä syntyä uudelleen.

Miksi kirkko pitää sitten kiinni vanhoista toimintatavoistaan? Uskon, että kyse on uskon puutteesta ja muutoksen pelosta. Onneksi kirkon rapautuvat talous pakottaa sen muutokseen. Kirkko ei muutu ennen kuin se voi sisäisesti niin pahoin, että muutos on ainoa vaihtoehto. Kun lopulta valta riisutaan, jää jäljelle rakkaus. Se suurin niistä.