Vanhuus ei ole sairaus

Vaalikentillä pyöriessäni olen törmännyt moneen vihaiseen mummoon. He tulevat vaalikopillle usein sauvat käsissään puhisemaan vihaansa hyvinvointivaltion rapautumisesta. Sauvaporukan silmistä näen, että luottamus yhteiskunnan kykyyn pitää huolta vanhenevasta väestöstä on monella mennyt.

Koskettavimpia ovat kohtaamiset, joissa vanha ihminen puhuu loputtomasta yksinäisyydestään ja pelosta, että kuolema tulee vastaa hylättynä ja sairauden murtamana.

Ihmiset pelkäävät tänään vanhenemista enemmäin kuin ennen. Jopa niin paljon, että Helsingissä vanhus tekee itsemurhan joka toinen päivä. Sama tulevaisuus on pian edessä Oulussa, jos tilanteeseen ei saada muutosta.

Tärkeintä on tässä tilanteessa luoda poliittisilla päätöksillä ja arvojohtamisella uudenlaista välittämisen kulttuuria. Tarvitsemme omaishoitajille riittävästi vapaapäiviä, jotta hoitajankin toimintakyky säilyy. Vanhuspalvelulakiin on lisättävä sitova mitoitus hoitajille, jotka työskentelevät lähes epäinhimillisissä olosuhteissa. Lakiin on kirjattava vaalien jälkeen, että kutakin hoivattavaa kohden on 0,7 hoitajaa. Eläkkeiden ansiotason tulee kulkea yhtä matkaa palkkojen kanssa.

Monesti vanhuksista puhutaan rumasti kestävyysvajeen aiheuttajina. Väitän kuitenkin, että iäkkään sukupolven tarjoama viisaus elämästä on pikemminkin yhteiskunnan kestävyystae kuin -vaje. Ilman historiamme ja taustamme tuntemusta elämme menneisyydessä.

Yhteiskunnan sivistystason kertoo se, miten kohtelemme heikkoja ja vähävaraisia. Väitän jopa, että yhteiskunnan aarteet eivät ole pääomasijoittajien osakesalkuissa vaan saattohoito-osaston hiljaisissa huoneissa.

Tulevaisuuden Suomi rakentuu ihmisten keskinäiselle luottamukselle. Täällä ei ketään katsota vähätellen, eikä kukaan yritä hankkia etua toisen kustannuksella. Vahva ei sorra tai riistä heikkoa. Sellaiseen Suomeen ja maailmaan minä uskon.