Joskus vaalikentillä tapahtuu järisyttäviä kohtaamisia. Tässä yksi vaikuttavimmista:

Kohtasin eilen Jeesuksen. Hän nojasi asemalaiturin rähjäiseen katokseen. Yöllä lämpötila oli laskenut pakkasen puolelle ja nuorella miehellä ei ollut edes kaulahuivia ja käsineitä. Hän pummasi jokaiselta vastaantulijalta tupakkaa.

Kun tulin kohdalle, hän katsoi minua anovasti silmiin ja ojensi kätensä. Kerroin etten polta. Mies otti olkavarrestani kiinni ja sanoi:” Onko sulla hetki aikaa?” 

Jeesus alkoi kertoa tarinaansa:” Mulla ei ole paikkaa mihin mennä. Olen kotoisin vanhoillislestadiolaisesta perheestä. Tänään kerroin vanhemmilleni ja sisarukselleni olevani homoseksuaali. Seurasi pitkä hiljaisuus. Lopulta isä nousi ja sanoi, että eiköhän sinun olisi parasta alkaa lähteä. Kotiin et ole enää tervetullut. Katsoin anovasti äitiin, mutta hänkin käänsi päänsä pois. Kun kyynel silmissä puin eteisessä takkiani päälle, siskoni tuli sanomaan, ettet saa enää nähdä lapsiani. Kun painoin oven kiinni, isä sanoi heidän rukoilevansa, että parantuisin synnistäni.”

Kävelimme yhdessä läheiselle kioskille. Ostin Jeesukselle askin tupakkaa. Tarinoimme vielä hetken ja minäkin poltin savukkeen seuraksi. Sen jälkeen hän nousi junaan, jonka määränpäällä ei ollut väliä.

En koskaan unohda tuon miehen silmiä. Niin autiota ja pelokasta katsetta en ole nähnyt edes kuolevilla. Mietin, miten julmasti uskonnon varjolla voidaan osoittaa rakkaudettomuutta. Milloin seksuaalisen vähemmistön vainoamisesta Suomessa oikein päästään? Hengellisyys on ihmisen elämässä suuri voimavara, mutta uskonnollinen vallankäyttö on itse perkeleestä.