Kello on tuskin seitsemääkään, kun pieni tyttäreni tulee ravistelemaan minut hereille: ”Iskä, herää, nyt täytyy nousta.” Ensimmäisenä hän kysyy, milloin vieraat oikein saapuvat. Sanon rauhallisesti, että vieraat tulevat vasta kahdelta, joten vielä voi ihan rauhassa ottaa pienet aamu-unet. Mutta päivänsankari on innostuksesta niin virkeä, ettei unihiekasta ole enää muruakaan jäljellä.

Opettelemme hetken yhdessä kellotaulua. Kun kello seitsemästä laskee kasteen, on aikaa juhlien alkuun vielä 1,2,3,4,5,6, seitsemän tuntia siis peräti 14 muumijaksoa! Tyttö lähes lamautuu. Lohdutan, että aika kyllä kuluu nopeasti, koska juhlien valmistelussa kello juoksee todistettavasti nopeammin.

Kahdeksan maissa lähdemme tyttären kanssa kauppaan ostamaan puuttuvat juhlatarvikkeet. Lastaamme kärryyn ilmapalloja, paukkupatruunoita ja kissanaamioita. Lopuksi ostamme juhlavieraille vielä pienet karkkipussit.

Viimein kello on kaksi ja talo täyttyy pienistä juhlijoista. Tyttäreni on kutsunut koko päiväkotiryhmän lastenkutsuille. Kaksitoista 6-vuotiasta on mille tahansa talolle kohtuullinen rasitus.

Kun viimein saan pikkuväen istutettua juhlapöytään, on onnittelulaulun ja kynttilöiden puhaltamisen vuoro. Ensi yrittämällä sammuu kynttilöistä viisi. Viimeisen sammumiseen tarvitaan toinen puhallus. Ja niin alkaa hillitön herkuttelu.

Ennen kuin on leikkien aika päätämme laatia juhlapäivälle säännöt. Lapset saavat ne itse päättää. Sovitaan, ettei juosta mukit käsissä. Päätetään, ettei saa töniä. Lopuksi tyttäreni sanoo, ettei synttäreiden aikana saa käyttää kännykkää. Porukka hiljenee – eihän kellään vieraista ole vielä kännykkää! Tunnen oman puhelimen painon taskussa. Päiväsankari tarkoittikin minua.