Hyvät toverit!
On kulunut 96 vuotta niistä tapahtumista, jotka veivät Suomen sisällissotaan. 27.1.1918 kello 23:00 Suomen Punaisen kaartin joukot komennettiin liikekannalle. Seuraavana päivänä suojeluskunnat rupesivat riisumaan Mannerheimin johdolla venäläisiä varuskuntia aseista. Vain neljän kuukauden kuluttua sota oli ohi. Tie Tampereelle johti punaisten täydelliseen tappioon. Samalla käynnistyivät Suomen historian suurimmat joukkoteloitukset. Lopulta sodan jälkeinen terrori johti yli 10 000 kuolemaan keskitysleireillä.
Sisällissodan tapahtumat Oulun seudulla ajoittuivat tammi-helmikuun vaihteeseen 1918. Oulu oli Mannerheimin johtamalle suojeluskunnista koostuville joukoille strategisesti tärkeä paikka, sillä ratayhteys Ruotsiin kulki Oulun kautta. Ratkaisevat taistelut käytiin 3. helmikuuta juuri näillä Oulun hautausmaan ympärillä olevilla seuduilla: Vaara, Lyseon ympäristö, Laanila ja Intiön kasamialue olivat murhenäytelmän päänäyttämöinä. Sodan jälkeen perustettiin Raatin vankileiri, jossa kaiken kaikkiaan oli 1103 vankia. Leirillä menehtyi nälkään ja tauteihin 53 ihmistä. Tänäänkin täällä Oulun hautausmaalla on ihmisiä, joiden lähiomaisia Oulun tapahtumat koskettavat.
Syitä sisällissotaan on monia. Kansa oli vahvasti jakaantunut kahtia porvaristoon ja rahvaaseen, työnantajiin ja työntekijöihin. Vaikka 1800-luku yleisesti nosti suomalaisten elintasoa, tapahtui Suomessa samalla vahvaa eriarvoistumista, missä rikkaat rikastuivat kovaa vauhtia ja työntekijät joutuivat elämään kituuttaen. Luokkajako teki myös miltei mahdottomaksi työväen lapsille päästä parempaan koulutukseen ja sitä kautta nousta ”ylös” omasta luokastaan. Elettiin toivottomuuden aikaa.
Kansalaissodasta on siis aikaa 96 vuotta. Suomi on sen jälkeen kokenut monia vaiheita. Ennen kaikkea Suomessa on koettu ennen näkemätöntä vaurastumista. Tinkimättömyydellä ja kovalla työllä suomi on noussut agraariyhteiskunnasta, raskaan teollisuuden kautta tietoyhteiskunnaksi, jonka osaaminen on maailmalla arvostettua ja kysyttyä. Silti samat kysymykset elävät tavallisen kansan mielessä kuin 96 vuotta sitten: Riittävätkö rahat asumiseen ja ruokaan? Miten pärjään yhteiskunnan kiihtyvässä rytmissä? Jos sairastun, kuka pitää minusta huolen?
Vaikka varallisuus jakaantuu tasaisemmin kuin 100 vuotta sitten, ovat suuret tuloerot edelleen tosiasia tämän päivän Suomessa. Rikkain osa suomalaisista kylpee vauraudessa, kun köyhin osa kituu nälkärajalla. Erityisen huolissani olen köyhistä lapsiperheistä, joissa ihmiset taistelevat jaksamisensa äärirajoilla. Oikeudenmukaisuudella on edelleen tehtävää tämän päivänä Suomessa.
Suomi on muuttunut viime vuosina entistä enemmän me-Suomesta minä-Suomeksi, jossa oman edun tavoittelusta on tullut lähes ainoa sallittu uskonto. Lähes kaikista maailman uskonnoista löytyvät ajatus:” Kaiken, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille”, on tulkittu valheellisesti siten, että kun minä pidän huolen omista asioistani, niin pidä sinä huoli omistasi. Tätä Jeesus Nasaretilainen ei 2000 vuotta sitten tarkoittanut. Aito lähimmäisyys on toisen asemaan asettumista, kävelyä hetken toisen kengissä. Vain sitä kautta voimme löytää yhteyden toinen toisiimme.
Vuonna 1918 Suomen köyhä kansa eli toivottomuudessa. Vaikka sosialidemokraateilla oli lähes puolet eduskuntapaikoista, usko demokratian kykyyn hoitaa oikeudenmukaisuutta asetettiin kyseenalaiseksi. Siitä syntyi kapina, joka johti dramaattisiin seurauksiin. Nämä 102 vainajaa muistuttavat siitä, mihin epätoivo voi pahimmillaan johtaa.
Tämä muistohetki täällä Oulun hautausmaalla kehottaa meitä jatkamaan työtä oikeudenmukaisemman Suomen puolesta, jossa jokaisella on oma paikkansa. Me emme tartu enää aseisiin, vaan teemme kaikkemme, jotta demokratian kautta saavutamme välittävämmän ja rakkaudellisemman Suomen.