Opiskeluaikana jaoin öisin Hesaria. Herätyskello soi usein jo ennen aamukolmea, ja ylös noustuani laitoin aivojen automaattiohjauksen päälle. Ilman sen suurempia ajatuksia raahauduin läheiselle jakelupisteelle, josta alkoi öinen kierros pitkin Pakilan omakotialueen kapeita rännejä.

Lehdenjakajan pesti oli korkeakoulu työelämään. Ymmärsin nopeasti, ettei raskaskaan työ ole aina kovin hyvin palkattua, ja edes kohtuullisen toimeentulon saamiseksi oli uhrattava riittävä yöuni ja arkipäivän virkeys. Palkkaa ihmisille maksettiin työn arvostuksen, ei kuormituksen mukaan.

Lehdenjakohommissa tutustuin kahden lapsen yksinhuoltajaäitiin Sirpaan. Hän aloitti työpäivänsä jakamalla ihmisille uutispuuroa. Sen jälkeen hän kävi pukemassa lapset kouluun ja ehti vielä ennen kahdeksaa työpaikalleen rakennustyömaan siivoojaksi. Sirpan työinto ei ollut ahneutta. Pääkaupunkiseudulla ei vain kertakaikkiaan voi asua eikä elättää kahta kouluikäistä lasta siivoojan palkalla.

Kun nykyisin katselen verotodistustani, muistelen usein Sirpaa. On siunattua, että Suomessa on tulonsiirtoja, niin että pahimmat epäoikeudenmukaisuudet korjataan verotuksessa. Silti tuntuu väärältä, ettei ihmisen kokopäiväinen työ riitä edes vaatimattoman arjen pyörittämiseen.

Viime aikoina on voimistunut jälleen puhe siitä, että työaikaa olisi Suomen kilpailukyvyn näkökulmasta lisättävä. Mietin jälleen Sirpaa. Hänen selkänahastaan revittävät kaksi ja puoli lisätuntia tuntuvat kohtuuttomilta. Emmekö voisi tyytyä vähempään? Mietin Matteuksen evankeliumia. Eikö niiltä voisi ottaa, joilla on?

Karl Marx haaveili aikoinaan edistyksellisestä työstä, jonka ehtona on työajan lyhentyminen. Aika on kapitalistille uhka, koska se on rahvaalle enemmän omaa kuin raha.

Muistan, kuinka Sirpa haaveili usein puoliääneen kansalaisopiston kielikursseista, joilla voisi tehdä mielikuvamatkoja Ranskan maaseudulle. Tehtäisiinkö välillä vähemmän? Ehkä saataisiin jopa enemmän aikaan.