Olin alustamassa Pohjois-Pohjanmaan kirjoittajien kokouksessa aiheesta Vastuullinen kirjoittaminen.

Menin coolisti mestoille ja aloitin kertomalla oman tarinani kirjoittajana.

Mulla on ollut aina erikoinen suhde kieleen ja kirjoittamiseen. Mut laitettiin ekalla luokalla ruotsinkieliseen kouluun Oulussa. Vaikka isoäitini puhui mulle aina ruotsia, olin aivan kuutamolla kielestä koko ekan luokan. Jopa niin pahasti, etten oppinut lukemaan lainkaan. Toisella luokalla vanhempani tajusivat tilanteen ja siirsivät mut Paulaharjun kouluun suomenkieliselle luokalle. Olin oikeastaan koko kouluajan kujalla äidinkielestä. Neljännellä luokalla sain äidinkielen kielioppikokeesta puhtaan nelosen. En osannut siis absoluuttisesti mitään.

Aina lukion kolmannelle asti elin siinä ymmärryksessä, että olen luuseri äidinkielessä. Vasta kun äidinkielen opettaja vaihtui juuri ennen ylppäreitä, tapahtui iso käänne; Hän pysäytti mut kerran koulun käytävällä ja kysyi:” Mikko, miksi tuherrat niin surkeita aineita, vaikka osaat oikeesti kirjoittaa.” Olin ymmälläni, miten niin muka. En mää osaa.

Se, että tuo opettaja uskoi muhun, sai mut ensimmäistä kertaa elämässäni yrittämään. Kirjoituksissa C vaihtui ihan johonkin muuhun kirjaimeen ja rakastuin kieleen. Siitä tuli lopulta mun ammatti, elinikäinen tehtävä. Olen kirjoittanut pari kirjaa, ollut päätoimittajana ja nyt viestintäjohtajana Oulussa.

Kun tänään kerroin tarinaani ammattikirjoittajien edessä, kyyneleet alkoivat yllättäen tulvia silmäkulmistani. Joku pato murtui. Tajusin, etten ollut koskaan kertonut julkisesti sitä, minkälainen matka mulla on ollut nykyisiin tehtäviini. Tarinan opetus on se, että tarvitsin jonkun turvallisen aikuisen, joka uskoi minuun. Siitä syntyi mulle koko elämääni kannatteleva ihme.

Rakkaat, muistakaa rohkaista nuoria! Tukekaa heikkoja, tökkikää laiskoja. Vain yksi rohkaiseva lause voi muuttaa nuoren ihmisen koko maailman!

Tämän illan olen pillittänyt helpotuksesta ja kiitollisuudesta. Sellaista se välillä on, mutta hemmetin puhdistavaa.